Kristian Smedsin Tuntematon ja teloitetut

Seurasin puolihuolimattomasti, kuinka Smedsin Tuntematon sotilas sai aikaan koko kansan varvistuksen ja odottavan hiljaisuuden - etenkin veteraaninäyttelijä Matti Raninin eräässä lööpissä etukäteen näytelmää kohtaan ilmaiseman paheksunnan kannustamana. Kristian Smedsin Tuntemattomassa kun ammutaan lopuksi kaikki - niin Tarja Halonen kuin Kai Chydeniuskin. Odotimme hiukset pystyssä uutta jumalanteatteria ja kansallista pyhäinhäväistystä, kun kaikki mediaikonimme hyökkäisivät tätä kulttuuriperinnön- ja hallitusvallanraiskausta vastaan yhtenä rintamana sähköisen ja painetun median siivittämänä. Oikeudenkäyntejä ja kunnianloukkausjuttuja. Toisin kävi. Pelastava ritari, toinen tunnustettu veteraaninäyttelijä Esko Salminen ehti ärähtää ennen ensi-iltaa vakuuttavan puoltonsa poikansa tähdittämälle näytelmälle - tai pikemminkin hän ehti ignoorata paheksuvasti moukkamaisena julkisuudessa mokoman hyvää teatteria vastaan suunnatun polemiikin.

Mutta viimeisen naulan vielä auki olleelle keskustelulle iski suvaitsevaisuudestaan tunnettu kulttuurinpuoltaja, muumimamma ja presidentti Tarja Halonen. Hän saapui ensi-iltaan henkilökohtaisesti kaikessa presidenttiydessään ja totesi lopuksi, että näytelmä oli monessa suhteessa hyvin tehty. Joskin hän ehkä olisi itse ollut lopun suhteen optimistisempi.

 Portilla

toisin kuin toisenlaisina hetkinä ja aiemmin, kun olimme nuoret ja lihaisat, väkevät sekä toivoa ja uhmaa täynnä, kun ojensimme hamuavat ja uhmakkaat kätemme tulevaisuuteen ja kourimme itsellemme kaiken, joimme viinin ja söimme ruoan, humalluimme kaikesta, hamusimme lisää, paisuimme, janosimme ja ojensimme kätemme taas!

nyt me näkemättä ja kuulematta seisomme jonossa portilla eikä kukaan meistä piittaa mistään enempää kuin kukaan toinen, on olemassa kaikenlaisia asioita, jotka ovat olleet meille merkitseviä, mutta tässä odottavassa asetelmassa me osoitamme kuivuneella ja maholla lihallamme kaikki taivasta kohden kuin pistimet, ivaavat, mutta matelevat pistimet ja ulkonevat jänteemme ja luumme sekä nahan mustelmat ja varjot ovat kaikille yhteiset emmekä lopulta olekaan tärkeitä kukaan eikä kenelläkään meistä ole parempia mahdollisuuksia kuin muilla ja me tiedämme sen hyvin kaikki

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.

Putinista Reaganiin, Rockyyn ja muihin supersankareihin  

 Olen seurannut venäläistä vaalifarssia. Koko prosessin ajan minua on vaivannut kummallinen ja tunnistamaton déjà vu -kokemus. "Vaalikamppailussa" on ollut jotakin niin tuttua, ennakolta tiedettyä, ennalta koettua - jotakin suorastaan turvallista ja kotoisaa. Ihmettelin asiaa.

 Tänään katsoin viimein netistä Putinin propagandavideon, jossa tämä entinen KGB-mies esiintyi maastohousuissa jylhässä erämaajokimaisemassa tissit paljaina Hyvät, pahat ja rumat -tunnarin kiiriessä taustalla vuoren seinästä toiseen. Yhtenäinen Venäjä -puolueen pääehdokkaan käsiin oli asetettu milloin mikin maskuliinisuuden tai vallan fetissi: kivääri, heittokalastusvapa, kännykkä...taustalla vilisi välissä ilmeisesti jonkinlaisena puolustettavana kotijoukkona ja vetoamisen kohteena naiskasvojen warhol-tyylisesti sommiteltu armada. Jos tästä jokin tuli mieleen, niin Rocky Balboan ja Ivan Dragon kohtaaminen taannoisessa Rocky-elokuvassa - sillä erotuksella, että tässä farssissa paha venäläinen voittaa joka tapauksessa. Mutta olihan Reagankin ensin näyttelijä, ja samoin Schwarzenegger. Toisaalta alkaa tuntua, että ennen noustiin näyttelijyydestä kuuluisuuden kautta politiikkaan, mutta nykyään sama ketju on kääntynyt päinvastaiseen järjestykseen.

 Sitten yritin tietoisesti tavoittaa laajempaa historiallista kontekstia. Ja yllättäen tunsinkin tavoittaneeni déjà vu -kokemukseni lähteen! - Samalla tapaa olen tuntenut aikanaan, kun nuorempana vielä opiskelin historiankirjoista 1900-luvun suurten diktaattorien valtakausia ja valtaannousuja. Samalla naiivilla ja narsistisella periksiantamattomuudella ja röyhkeällä itsensänostamisella ovat asemansa lunastaneet niin Stalin kuin Hitlerkin. Sama vire tuntuu valitettavasti levinneen myös meren taakse ja sekä lähi- että kauko-itään.

 Vai olisiko kyseessä kuitenkin vallan ja vallanpitäjien ikiaikainen, globaali ja kumoamaton perusvire, joka luo pelokkaalle yksilölle turvallisuudentunteen ja vapauttaa hänet tekemästä vaikeita, vastuullisia ja pelottavia valintoja.

Näin meitä johdetaan.