Lyhyt balladi aamusavukkeelle

Käsipäivää ja huomenta ovenkahvalle, siirryn tupakoimaan, yskä ottaa minut, minä otan yskän, savu rakentaa hetkellisen maiseman, puhallan sen tasaiseksi, tänään en aio tehdä yhtään mitään, edes ajatella.

Emme elä yhtäkään päivää liian kauan.

Palelen seinää vasten. Kaikki linnut katosivat nokkineen ja olen kuin ottaisin savukkeen ja polttaisin sen. Materia piirittää ruumistani kaikissa ilmansuunnissa. Alan luetella väli-ilmansuuntia mielessäni löytääkseni raon josta hengittää  ilmaa keuhkoilla nenän kautta. Ahtaus, ahdas tila, ahdistaa - minä voin varmasti sanoa tietäväni tämän, mutta ainakaan minun logiikkani ei anna johtaa tästä minkäänlaisia varmoja argumentteja. Länsimainen tietoteoria on vain yksi uskonto muiden joukossa.

Kierrän savukkeen ja maistan sen jo ennen kuin ehdin saada sytyttimeen tulta. Paksu savu on samettia keuhkoille, koko maailmankaikkeuden on odotettava nyt, jähmetyttävä, oltava hievahtamatta - ja se myös tekee niin, puhallan paksun savuvanan suoraan eteen ja katson kuinka heti sen perään puhaltamani hajoava pilvi kohtaa maailman ja kuinka maailma kohtaa sen, tämä on rauhoittava riitti.
 
Jatkun, jatkumme - me emme jatku.
Emmekä elä yhtäkään päivää liian kauan.