Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti jalkoja kannattelevan maan ja ei-minkään-kannattaman taivaan välissä. Ei niin, että sillä ei olisi muita merkityksiä, mutta tämä on hyväksyttävä.

Joskus kun tuulen maahan piiskaama oranssi lehtimatto sanoo kengän alla pehmeästi jotain, mikä ei kuulu, ilman paikalla on äkillisesti pelkkä tunnelma.

Minulla on tapana kertoa tämä.

Non olet

 Pitkäaikainen muumioituminen. Herätä. Pian olen taas, olen valmis, ainakin yritän. Toistoa, toistoa toiston perään. Jotkut etevät linnutkin matkivat, ovat äänensä lainanneet jostakin ja sen tehtyään sitten vetäytyvät oksiston hiipuvaan varjoon ollen samalla ääntelyittensä lopullinen alkuperä.

 Helpotun. Jokin jännitys minussa on hetken kuin laukeaisi, mutta heti kiristyn kuitenkin kumarassa kirjainteni ääreen

- - -

Lohduttautuminen

kuin sieluun
kiipeäminen

janoamaton ja ehjä taito
kyky tulla samaksi kuin

mikä tahansa ja vain

todellakin, tämä on illuusio

hyvin lähellä meitä, kaikkia

harhaa!

valoa ei ole olemassa
ei ymmärrystä, eetteriä

on lohdullista
ajatella niin

ehkä ei.

- - -

tuulella on tänä yönä hajanaiset hiukset, tähti sanoo: Tähdet! - ja kaikki muut tähdet ovat sitten hiljaa, mielen on nyt helppoa ajatella tämä

Muistaen - Paavo Haavikko

 Hummailtuani muutaman päivän mukamas elämisestä kiireisenä välttelin onnistuneesti maanantain uutista akateemikko Paavo Haavikon poismenosta. Istuessani lepakkotuolissa ohrapirtelöni kanssa olin autuaallisen tietämätön tämän suomalaisen modernismin viimeisen sankarin, dinosauruksen, yksinäisen ratsastajan ja yhteiskunnallisen monumentin muuttamisesta autuaammille metsästysmaille. Saatuani uutisen viimein silmiini ja sisäistettyäni sen, olin jo ehtinyt nostaa Islannin kruunun Kuukauden kuolleeksi vaikka paikan olisi ehkä ansainnut Paavo. Toisaalta saakoon kolikko pitää tämän arvonimensä, sillä eihän Haavikko ole kuollut: Runoilija alkaa elää vasta kuolemansa jälkeen.

 Muistan elävästi sen hetken - ei, ei hetken, vaan ne hetket, viikot ja kuukaudet, jotka vietin Talvipalatsin lumoissa avattuani sen ensimmäisen kerran. Nuorena lukijana en tätä kokemusta ennen ollut saanut itseäni vakuuttuneeksi siitä, että suomeksi on myös kirjoitettu hienoa runoutta. Huumaantuneena ranskalaisesta surrealismista, Apollinairesta ja Baudelairesta, Eliotista ja Poundista, olin väheksynyt kotimaisisa lyyrikoita, mutta ajauduttuani sitten puolittain vahingossa Saarikosken kautta Haavikon tuotannon pariin, olin mykkä, mykistynyt, mykistetty, pitkään.

 Talvipalatsi ei ollut eikä ole minulle yksittäinen tuotos tai lukukokemus. Se merkitsee minulle sykliä ajassa, pitkään kestänyttä ja intensiivistä sykliä, joka vaikutti elämässäni veteen heitetyn kiven tuottamien rengasmaisten laineiden tavoin ja tuottaa näitä aaltojen kokemuksia yhä edelleen.

 Muistaen.

Sinisellä kynällä

- - -

käyn nojatuolissa päivää läpi, tärkeitä asioita, merkitsen sinisellä kynällä kirjaani kaikki käymättömät tapaamiset käydyiksi, unohdan helposti kaiken ja vielä enemmän

tähti pakenee taivaasta, siimahäntäinen jojo, sen valoisa lanka on sen jälki ja minä poimin sen maun rommipullon suusta suuhun

lattialla on kirjoja perhosina, paperikannet riekaleina ja aatteet ja huulien nahka

noustessani nojatuolista syöksyy otsalta pisara maahan ja minä maalaan sillä lattiaan väkinäisen hymyn ja kaikki sen refleksinomaiset kaiut

- - -

Tapahtukoon

Ei sillä, että olisin alistunut fatalisti, masokistinen yltiöpessimisti tai muutoin täysin välinpitämätön. Mutta olen kuitenkin huomannut, että otan päivä päivältä vähemmän ja vähemmän paineita yhtään mistään ja koen yhä vähemmän ja vähemmän halua, häpeää tai inhoa yhtään mitään kohtaan. Onko tämä sitten hyvä vai huono merkki, oire orastavasta passivoitumisesta tai viimein puhjennut kaikkien kokemieni selätysten aiheuttama trauma, en tiedä. Kenties tämä on vain aikuistumista. Tai vanhenemista.

Tulkoon mitä tulee, tapahtukoon. Piste.  

Syvässä tuulessa

makaan syvässä tuulessa kädet auki ja suu suorana, sokeana kuin osteri tai syvin ja voittamattomin halu johonkin, minkä saavuttamisesta kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta

kun olen tai en ole, makaan tai en makaa, nautin tai en nauti, aina yhtä surkeana ja pettyneenä, petettynä, auringon valkoisten sormien läpäistessä pakkasilman keskellä kiusallista aamua ja aina, aina yhtä kauan!

tästä eteenpäin hikoilen kaulukseni harmaiksi sumeilematta, olen jo siinä pisteessä että minun tai kenenkään muunkaan on turha esittää minulle mitään, minä tiedän ja tunnen maailman ja asiat, tunnen niin pohjasakkoja myöten ja aivan kaikki asiat.



Jos olemme olleet joskus jotakin, jos jotakin todellista saavuttaneet... tai: Jos olisimme!


Niin ääneti osaa nyt maata tämä koko historia ja kumarreltu sivistyksemme, niin ääneti
että en voi kuulla sen koskaan edes olleen olemassa, se on sidottu kuluneisiin kansiin
eikä se puhu, ei huuda, ei julista - niin tyystin ovat vaienneet vuosituhansien laulut
ja loimu; meillä on hyllyissämme haurasta ja mätänevää selluloosaa, josta kuitenkin
onneksi päästään eroon kun kaikki kirjoitetaan nyt kahdella merkillä, joita kukaan ei
ymmärrä eikä halua ymmärtää eikä kenekään onneksi enää edes tarvitse.

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.

Mikä-mikä-maa ja uneksimisen dilemma

 Toisinaan olen aamulla herännyt siihen, etten ole nukkunut lainkaan ja sitten kestää kauan palautua unesta, jota en ole koskaan nähnyt.

 Mutta vielä omituisempaa on, kun nukkuu pitkän aikaa, näkee pitkäkestoista ja omituista painajaista ja havaitsee sen olevan totta. Kuin hahmottelisi pöytää molekyyleistä ja atomeista, tai kuin toteuttaisi Nietzchen ikuista paluuta tai Perhosefekti-elokuvaa.

 Gilgamesh-eepoksen mukaan ikuisen elämän saavuttaa valvomalla seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Olen päässyt kerran kuudenteen päivään asti. Vituttaa kun nukahdin. Jos olisin silloin tiennyt edellisen, olisin ehdottomasti jatkanut vuorokaudella tai parilla varmuudeksi.

Rikka silmässä ja oma malka rokassa 

Yhden kerran minä kuljin luonnottomassa metsässä ja maa meni sitten mustaksi kuin pilvet, nostin
    himottoman katseeni ja silmiini kasvoivat terävät piikit enkä tahtonut satuttaa maisemaa
             vaikka

olin hyvin hallitsemattomassa tilassa enkä tahtonut lävistää luomiani sulkemalla niitä minun
        oli tarkoitettu nähdä kaikki ja tämä on silmän pakko

en tahtonut kuitenkaan paikasta pois, minuun oli kasvanut rustoiset juuret
        koska en halunnut liikkua enää ikinä,
luomet menivät kiinni eikä silmiä ollut enää;
                vaikka kaikki oleelliset asiat
olivat olemassa minä en piitannut ja punanahkaiset männyt kasvoivat eteen kaikkialla,
     tiiliseiniin nojailevat miehet kaupungeissa ja ruusutakkiset naiset!

edes tässä mustassa maassa eivät kadonneet myytit eivätkä infrastruktuurit, soitin
        sormilla kiihkeän tangon, riekaleiksi menivät lahjani jo aikaa sitten
nyt läpäisin tyhjyyttä piiloutumalla erääseen Bachin kantaattiin alati ja menin

     sitten niin syvälle siihen että kukaan
            ei enää kuule kun huudan tikapuita avuksi

ja olin vihainen tai pateettinen tai turhautunut enkä hahmota kielten eroja
    sanat
ovat hassuja kun ne eivät ole yhteismitallisia
 
        mustat ja valkoiset koskettimet ja mustat, tuuli heittää hyvästit päivittäin
rakensin olemisenluuloni siihen
        että olen koskematon jumala ja ehtymätön

sitten - kesken kaiken ajattelun ja typerän mutinan -
tulee suustani odottamatta kiihkeä purkaus kuin oksennuksen ääni
ja juoksen kaupunkiin niin nopeasti kuin pystyn
                    katsomaan kun juna ajaa varmasti suoraan ylitseni

Harjutorin Onneton Orkidea

         hänellä on muovikassissa iso lasi joka on oikeasti pullo
hänellä on miesseuraa ja puistonpenkki istuu heidän allaan kykenemättä

- mitä se edes voisi tai tahtoisi voida, perseelle solidaarinen istuin

kirkas coctail kiertää ja haavamaisten ryppyjen kurtistamat suut suutelevat pullon pieniä aina yhtä siloisia huulia

(Jos olisi jalalliset lasit sormien väliin hienostuneesti asettaa ja lämmin pehmeä kabinetti, samettia seinät! Tai jos olisi edes jokin paikka mihin mennä kun ilta kokee kuoleman!)

hänen muistonsa ovat kuin kaikkien muistot, mutta kukaan ei muista nitä enää

            ei edes hän itse
 paitsi joskus unessa, painajaisessa, likaisella sohvalla, porttikongissa, putkassa

hänellä on joskus ollut pieniä juoksentelevia lapsia, matot lattialla ja lamput roikkumassa katossa, astiat kaappeihin istutettuina

hän on syntynyt erään äidin kohdusta ja tullut niin kuin maailmaan tullaan: kovin yllättäen ja itkun saattamana

           häntä on rakastettu tai oltu rakastamatta, hoidettu tai oltu hoitamatta

vuosien varjot ovat kulkeneet hänen lävitseen ja hänet on rei'itetty monin pistimin

eikä kukaan usko että hänellä on muistot ja että hänellä on ollut elämä

                        - se sattuu eniten, silloin kuin mikään sattuu

se lukee jokaisen ohikulkijan piittaamattomissa iiriksissä inhoavien, välinpitämättömien kulmakarvojen varjossa tai sitten            


            kukaan ei edes yritä nähdä, olla näkevinään

- luotisuora katu vie kulkijat onnellisiin perheisiin, joissa lapset juoksentelevat ja matot ovat lattialla ja lamput vakaasti katoissa -

    niskat jähmettyneinä etenemisen asentoon ja päät pelokkaina kääntymättä,

pelokas onnellinen kansa

muistojen kuivat rusinat riekaleina puistonpenkillä ja makea karvas coctail, kuoletetut elämät ja ajoittaiset unet - vai näkeekö Harjutorin Orkidea unia muualla kuin välinpitämättömien ohikulkijoiden elämissä

 joita hän ei uskalla katsoa tai ajatella ja joista hän ei uskalla puhua?

Harjutorin Onneton Orkidea istuu seurassa yksin ja nauttii värittömän liemen urheana kuin sotilas, kyselemättä, kyseenalaistamatta,

Harjutorin Onnellinen Orkidea.

Kadotettu preesens ja avain tyhjyyteen 

Avasin kotini oven avaimella ja olin sillä hetkellä valmis mihin tahansa. Tämä oli pettävä ajatus. Vastassani oli sama tutun ja tuntemattoman materian kollaasi kuin aina tänne astuessani ja minä vajoan tuoliin kun kuolemanvalkoinen katto roikkuu pääni päällä; suunnaton ja uhkaava Damokleen miekka. Minä olen avannut tämän oven samalla avaimella hyvin monta kertaa enkä ole koskaan osunut mihinkään kiinnostavaan tai siihen kotoisaan turvallisuuden tunteeseen, jonka kuuluisi määrittää paikka, jossa vietän kaiken sen ajan, jossa muita ei ole läsnä. Jähmeät huonekalut ovat kivettyneet seinillle, kirjahyllyt, kirjat ja niiden päällä pöly ja tomu - tunteetonta kiveä yhtä kaikki. Askeleet ovat täällä aina samat ja kalkinvalkeat seinät. Vaikka tahtoisin äkillisesti muuttua toiseksi olennoksi ja ajatella toisella tavoin tai vain tuntea toisella tavalla samoista asioista ja hahmottaa kaiken aivan toisin. Minä huutaisin jos osaisin - jos osaisin!

 Minulla on täällä paljon varjoja ja vietän niissä aikani aamusta iltaan ja illasta sarastavaan aamuun, liikehdin aiana säännöllisin väliajoin huoneesta pois ja pelkurimaisesti takaisin enkä näe mitään vaikka katson kaikilla silmilläni tiiviisti kuin jokin villi metsän eläin. Olen rakentanut pöydälle tornin kirjoista, joita luen iltaisin ja öisin ja päivisin ja poimin niistä jonkun näillä aina-samoilla käsilläni ja näillä käsilläni myös kohotan kirjan ilmaan joka ilta ja aamu ja kirjaimet ja sanat ja lauseet menevät jonnekin, missä minä olen kovin vähän läsnä. Taulut olen ripustanut seinillle ja asettanut matot lattioille, puen vaatteet päälleni säännöllisesti - ja jos en pukisi tai ripustaisi tauluja, niin olisinko sittenkään yhtään vähemmän minä itse?

 Merkitykset kutistuvat täällä ja suurista asioista tulee elämän myötä pieniä kuin hyönteiset. Ideologiat ja filosofiat kirjahyllyissä peittyvät siihen tomuun, jota eritän olemiseni huokosista ja sitten saatan istua syvässä nojatuolissa vuorokauden tai hyvin kauan aikaa kykenemättä ajattelemaan mitään uutta tai vanhaa. Katseeni on sulkeutunut vaikka näen kaiken minkä silmäni tavoittavat, kuuloni on menettänyt kykynsä eritellä aallot ja sykäykset - minä olen menossa syvälle tähän tunteettomuuteen enkä voisi lentää pois vaikka minulla olisi vahvat ja kauniit siivet. Kun aurinko tulee ikkunasta aamulla, minä olen istunut ja kadottanut kaiken kielen ja kaikki kuolleet merkit.

Linnut ovat pieniä pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä

 Kylmyys polttaa ja kaikki laulut soivat alati kaikkialla yhtäaikaa. Purjehtija ei ole koskaan kotona. Hänen silmänsä aukenivat ja sulkeutuivat ja hänen selkänsä rakentui puuttuvista nikamista ja hänen kätensä olivat voimakkaat, voimattomat, nahkansa rypistettyä paperia. Jossakin hänessä valehteli itsestään toivon siinto, vähäiset eleet tähtäsivät kaikesta pois.

 Vaikka kannella kasvoivat tuhansien kukkien tuhannet tuntemattomat siemenet ja ylhäällä kasvoi harmaa läpäisemätön nahka ja alhaalla makasivat värittömät ruumiit elävinä ja tässä kulminoitui näkemisen todellinen funktio. Autuus on sokea, ei välitä mistään, ei mistään!

 Alhaalla ruumiiden silmät olivat ylikypsät luumut ja raajat nimettömän laihat viivat. Toivo tulee ja rakentaa itsensä epätodellisista myyteistä ja katsomus on sokeaa mielenliikehdintää kaikelta todelliselta suljetussa kammiossa. Meren juomakelvoton historia. Ajatus ovista on omituinen ja toteutumaton pakenemisen illuusio. Ei ole ikuista odotusta toivottomampaa onnea ja purjehtijan mastot suunnattomassa erektiossa kuin ovien symbolit!

 Näin tyhjyyden materia rakentuu ja toteutumatomat visiot. Emme näe todellisuutta kuolleilla luumuilla, jotka ovat toivomme ja uskomme silmät. Mahdollisuuteen uskomme, mutta se haarautuu alati eikä yhdelläkään sen suunnalla ole olemassaoloa niin kuin sisällämme selvältä näyttää.

 Linnut ottavat vauhtia siivillä ja ovat pian pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä. Katsomme, tavoitamme oman katseemme jähmettyneen habituksen, josta rakennamme toivontäyteisen leikin kuin lapset onnellisina ja eskatologista näkemystä vailla.

Hyvin ruma lapsi

Illan sinisellä taivaalla ratsasti hyvin ruma lapsi
               vaaleanpunaisella hevosella
ja se lapsi oli niin ruma
että hevosen täytyi viedä sitä pysähtymättä ja aina

sillä muuten se lapsi olisi saanut tietää
                   mitä tapahtuu jos joku näkee sen.

Kirjallista puhetta ja hypertekstiä

 Onnistuin pitkästä aikaa hilaamaan itseni antikvariaattiin. Jostakin syystä nämä sinänsä mitä antoisimmat ja viihdyttävimmät vierailuni ovat vuosien varrella jonkin verran vähentyneet. Meillä on nyt globaali verkko. Se pyrkii jatkuvasti todistamaan, ettemme tarvitse muuta mediaa, tai ylipäätänsä mitään muuta kuin sen. Hämähäkin liimaava seitti, pyristelemme tämän verkon vankeina ja pyöritämme illuusiota vapaudesta, jonka kuvittelemme saavuttavamme, kun pääsemme kaikkialle naputtelemalla urleja ja klikkailemalla linkkejä. Meilaamme, uppaamme, loudaamme, mesetämme, surffaamme, kuvittelemme verkostoituvamme ja uskomme (ainakin vielä toistaiseksi mainstream vie tähän ilmansuuntaan) vakaasti ja tiedostamattomasti, että tämä roihuamalla leviävä verkkokollektiivi on informaation ja osallistumisen hekumallinen taivas. Todellisuudessa tieto ei kasva ja jakaudu Internetissä: Se kasvaa, laajenee, vääristyy, mutatoituu, degeneroituu. Hitaasti, mutta varmasti - ja eksponentiaalisesti kiihtyvällä vauhdilla kuten hardwaren kapasiteetin ja suorituskyvyn kasvu.

 Jonakin vähemmän kauniina päivänä joku satunnainen olento haluaa lukea jonkun tunnetun tekijän tunnetun teoksen, googlaa sen esiin ja lukee joko online tai imuttaa tekstin koneelleen, lukee sen, kenties vielä printtaa ja jakaa sitä, luottaa siihen ja sen aitouteen. Tämä kokemus alkaa aina jossakin vaiheessa projisoitua kokijansa ulkopuolelle, ystävien tai työyhteisön tai verkkoyhteisön kautta - todellisuudessa tämä onneton olentoon  saattanut omaksua aivan kenen tahansa kirjoittamaa ja aivan kenen tahansa levittämää aivan mitä tahansa kirjallista jätettä tai muuten vain matkan varrella pahasti ja radikaalisti kärsinyttä informaatioroinaa, jonka yhteneväisyys tarkoitetun kanssa on olematon.

 En kapinoi netti-ilmiötä vastaan. Se on turhaa. Internetin kettupojaksi minusta ei ole - pikemminkin olen upottanut itseni tähän suohon päälakea myöten muiden mukana. Mutta samalla pyrin vaalimaan traditionaalista tiedonvälitystä ja sosiaalista kanssakäymistä. Digitaalinen ee-kirja tai virtuaalinen simulaatio omaksuttavaksi tarkoitetusta aiheesta ei korvaa kokemustani esimerkiksi seuratessani vanhojen kirjojen selkämysten loppumatonta riviä pölyisen divarin hyllysokkeloissa tai sisäänastumisen tunnelmaa Kansalliskirjastoon sen mykistävässä tiedon hiljaisuudessa.

 Se siitä. Löysin pari Pekka Piirron runokokoelmaa, joista toista - Niin monta kertaa Mozart - en ollut aiemmin lukenut. Sitten osui silmiini oikea löytö - vastasi näin kalastustermejä käyttääkseni suuremmanpuoleista ahventa mato-ongella pyydettynä vaikka ei aivan vanha ja suuri lohi ollutkaan - nimittäin Paavo Haavikon *'Runoja matkalta salmen ylitse' vuodelta -73 ja maksoin siitäkin lopulta - koko saaliin hinta yhteenlaskettuna ja sitten yksittäisiin teoksiin jaettuna - yhden euron. Eikä siinä kaikki: Samaan lottopottiin osui Heikki Asunnan kohtalaisen hyväkuntoinen ensipainos 'Ristikkoikkuna' (1931).

 Näitä löytämisen kokemuksia ja sittemmin kotona kirjojen parissa vietettyjä yöllisiä hetkiä lukulampun kotoisassa valossa en vaihtaisi hauskaan chättiin, useampaan uuteen ja hauskaan vastakkaista sukupuolta olevaan, lupaavaankaan nettituttuun - saati sitten nettiseksiin tai konsolipelisessioon. En edes uuteen läppäriin, kun vanha nimittäin otti ja hukkui, elikkä katosi.

Luuhun ja ytimeen saakka 

 Kunpa me saisimme voimaa saaattaa unemme loppuun saakka ja sanoa: "Minä olen kasvattanut kuivasta siemenestä kukkivan puutarhan, puut ja rehevät pensaat, minä olen pienestä siemenestä kasvattanut suuren päivän.", ja silloin olisi helpompaa lukea omat ajatuksensa, saada niistä selko ja olisi niin helppoa olla tyytyväinen!

 Olen tänään kuljettanut ruumistani huoneesta toiseen, miettinyt tätä, käyttänyt suuria resursseja ja kaikkea vuosien varrella keräämääni tietoa ja taitoa kehittääkseni ratkaisun, jonkinlaisen oviaukon - josta paistaisi niin kirkas päivä että siitä miltei sokeutuisi! - ulos tästä piinaavasta tilanteesta, mutta silti jokaisen kerran herätessäni - oli sitten yö tai päivä - on maa musta ja keltaisenaan kaluttuja luita, joista olen saanut tehtäväkseni rakentaa korkean tornin, josta voisin katsoa aivan kaikkialle, kartoittaa sijaintini ja nähdä suunnan pois tästä ahdingonomaisesta tilanteesta. Ryhdyn aina työhön tuumailematta: Aloitan ensin suuurimmista luista saadakseni niistä kestävän perustuksen ja sitten siirryyn kerros kerrokselta pienempiin ja ohuempiin. Yritän saada ne yksi likainen luu kerrallaan juntattua ja kiilattua tiiviisti ja tukevasti toisiaan vasten niin, että niiden päällä olisi hyvä seistä ja jatkaa toisella lupaavalla kerroksella. Joistakin luista roikkuu vielä haisevia lihanpaloja niin, että yritän sulkea sieraimeni, mutta hajuun tottuu yllättävän pian - niin kuin mihin tahansa todellisen pakon edessä ja kun päämäärä häämöttää selkeänä ja siintävänä suoraan edessä. Eikä se oikeastaan ole edes haju, vaan siitä on muodostunut minulle uskon ja vapauden ihana tuoksu.

 Mutta aina tekemäni työn jälkeen kohotan hitaasti kaaressa oikean käteni otsalleni ja pyyhin siltä liansekaista, tummina noroina valuvaa hikeä ja olen siinä paikallani olemaisillani niin valmis ja niin tyytyväinen, mutta sitten havaitsen, että "suuri torni" - josta minun mukamas tulisi nähdä pelastava reitti ulos tästä synkästä paikasta ja piinallisesta tilanteesta kaikkien rakkaitten harrastusteni ja töitteni pariin - onkin säälittävän pieni rykelmä haisevia luita, joiden päälle kipuamalla tuskin näkisi muuta kuin lisää säälittäviä luita ja josta rakennelmana tuskin olisi ylipäätään mihinkään järjelliseen tarkoitukseen, ja minua kuristaa ja saastasta sairaat silmäni kostuvat jostakin, mutta minä olen kovin onnellinen, että seuraavana aamuna edellisen rakennelman maatessa pirstaleina maassa ilman mitään uskoa, täysin sokeana tarkoituksesta itsestään, aloitan työn yhä uudestaan ja uudestaan. Ja jos minä jonakin päivänä olen valmis, niin minä huudan ja huudan niin että koko maailma sen kuulee!

Pitkä Silta, likainen taivas, ajatukset, jotka nielen kuin oksennuksen

 Kun puu heiluttaa lehtevää häntäänsä taivaan tyhjyydessä, pääsemättä korkeudesta, joka on sen pääsemättömyyden kirous, minä huomaan havaitsevani tämän ja suljen kaikki ruumiini rauhaset etten täyttyisi millään tiedolla enkä millään opilla, että olisin unohtanut äkkiä kaikki ja menisin tyhjään kahvilaan ilman tarkoitusta ja ottaisin märät käsineet kädestä!

 Maa, maisema, kaupungin klaustrofobinen sokkelo, tukka päässäni ja kynnet syntisissä sormissa, jalkani ryhmyiset rungot - enkä minä tahdo muistaa mitään nyt kun olen eksynyt tähän ympäristön ja itseyden paradoksaaliseen fissioon, pelottava ja pelokas Golem, syntisen saven ja saastan synnyttämä tuskainen ja avuton epäsikiö.Minun olisi puhuttava. On asioita jotka imeytyvät minusta muihin niin että minun tulee tuulenkylmä keskellä Pitkää Siltaa, suljen huuleni itsepäisyyden liimalla ettei kukaan näkisi ja antaisi ilmi, piilotan tärkeät asiat ja kaikki muutkin asiat, piilotan yksinäisyyden ja ihmisvihan, ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa - sa kunpa oisit koira vaan, että voisin sua ees hiukan rakastaa, minun koville kasvoilleni putoaa isoja lumihiutaleita, jotka polttavat mutta minä en aio ilmaista mitään enkä tänään edes yhtään hengittää.

 Mietin että tässä kaupungissa Sotamarsalkasta tehdään inhottava homo ja että siihenkin minun pitäisi kehittää järkeenkäypä, sovinnainen ja konservatiivinen mielipide, mutta sitten tulee vastaan synkkiä ihmisiä kovin monta ja ajattelen vahingossa, että kaikilla miehillä on verkkosukat farkkujen alla - sitten olen tyytyväinen itseeni ja olen tullut myös sillan loppuun, missä uhkaava liikennevalo murhaa minut punaisella kykloopinsilmällä enkä minä enää liiku yhtään ennen kuin illalla kun olen menossa taas sänkyyn ettei minun tarvitsisi yhtään enää nukkua kun tietokoneen ruudun valo vangitsee minut täksikin yöksi ja syö kaikki minun tekemättömät tekoni ja sanat, joita en tänäänkään kirjoita.

x

Déjà vu kokemisen syndroomana

 Toisinaan rakentuvat puut maisemaan kuin taivaaseen osoittavat mustat siittimet kun ilta hämärtää ja ajatukset ovat pelkissä jalkojen askeleissa. Sitten tulee kuin näkisi nopeasti kaiken jähmettyvän vuosiksi ja tämä valokuva jää verkkokalvoihin kuin lattialle juuri pirstoutunut lasi. Sirpaleet ovat kaikki pahasti hajallaan ja kukin tarkoin paikoilleen asettuneina, silmät ehtivät tässä perille ennen ajatusta ja jossakin ruumiin sisällä liikkuu nopeasti tuntematon elin, joka kertoo asiasta josta ei oikeasti ole vielä ehtinyt tietää mitään.

Palatessamme vajoamme maahan

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, pillein, viirein ja lipuinParaati varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa kuin keltainen pumpuli. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle, samalla hetkellä meitä ei kuitenkaan enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen. Erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät.

 Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä. Jos jotakin olisi nyt tehtävissä, me emme tekisi sitä.

Kuin katsoisi maailman halki

 Hiljaisuudessa on se hieno puoli, että se ei asetu katseen tielle. Avaan kirjan kannet yhä uudestaan ja uudestaan kun kello roikkuu seinällä, ikkunasta tulee pimeää valoa - sitteSynkkä taivasn muistan äkillisesti kaikki kadonneet valokuvat enkä tahdo nähdä niitä enää milloinkaan. Sokeus olisi minusta joskus ihanteellinen tila. Näkeminen on polttava Nemesis. Olisi helpottavaa huomata olevansa immuuni tuskalle ja elää kuin jokin sellainen, mikä ei elä.

Maailman laidalla ei ole mitään

eniten minä muistan kuinka suuret joukot kasaantuvat kivisiin satamiin ja suut, niistä tulee vihaista ja pelokasta marssilaulua tai rytmillistä ja jatkuvaa yhteisääntä, mutta minun on tunnustettava, että ihminen on aina kovin äkillisesti hyvin pieni ja vaikka mikä tahansa laiva kulkisi aina horisonttiinAava saakka ja pois asti, ei olisi suurempaa pienuutta kuin olla heitettynä hampaat suussa näiden yhteisten rakenteiden lattialle

sielusta saattaa kasvaa kirottu kukka, minä muistan ja olen varma, ja massojen purjehtiessa saman kaavun alla on kaikilla aina yhtä kylmä ja kysyvä katse, Jumalalla ei ole tässä asetelmassa leposijaa ja kun heidän kätensä ojentautuvat anovasti luisevat, verinaarmuiset sormet pystyssä, suut ammollaan ja alasti, minä olen pahoillani ja häpeän

kun veden laidan yli nousee kammottava kelmeä valo, ovat kaikki Totuuden Kirjat auki ja ne on nopeasti suljettava harrastetusta todellisuudesta, sitten kaikki ovatkin laivan kannella nahat luiden varassa roikkuen ja päämäärä leviää kaikkiin ilmansuuntiin ja ilmansuuntien väleihin kuin lattialle kaatunut verinen viini

minä, sanani on tahaton tahmea tahra, juoksen sormillani kavalasti kaikesta pois

Olkoot kaikki nälät ja janot pyhitettyjä kynsien raapiessa pakenevia selkiämme.

Eniten merkitystä on unohdetulla

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän.Vanavesi Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.


 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Muistoja ei ole oikeasti olemassa

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän. Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.



 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Paluu

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, kuten pillein, viirein ja lipuin varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle samalla meitä ei enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen, erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät. Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä.

Pienessä valossa 

  Astun huoneeseen ja olen yksin, mutta aivan helposti en siitä vakuutu, vaikka minulla onkin asiasta pikemminkin tieto kuin olettamus. Ääntä on, on musiikkia ilmassa on paljon viuluja ja jousia, oikeita huiluja vai vääriä, siitä en ole varma, Brandenburgilaiskonsertto ja sitten on kuin salamavalo leimahtaisi mikrosekunniksi ja paljastaisi kaiken, vaikka niin ei tietenkään oikeasti tapahdu. Sitten tulee nopeasti lämmin, unettaa.

 Varjoja on paljon ja paljon pieniä lamppuja - omituista ettei tässä asunnossa ole yhtään suurta lamppua; toki asia saattaa olla niinkin, että tässä asunnossa mikään lamppu ei voi näyttää suurelta, olla suuri. Se on tämän asunnon ominaispiirre - että täällä ei voi olla suuria valaisimia vaikka olisikin -,  jonka selvittämiseen minulla ei ole aikaa eikä laatua, mutta mitään oikeaa tekemistä minulla ei kyllä ole. Pientä ja hieman siivotonta, papereita on joissakin asennoissa ja kynän muste usein leviää papereille tahraten ne siniseksi, mikä on minusta kovin ruma väri kirjoitukselle, varsinkin jos yrittää kirjoittaa hyvin.

 On muistettava minne astuu ja on helppo muistaa minne menee jalka tai käsi kun kaikki on niin lähellä. Käsi liikkuu loivaa kaarta välittömästi sisääntulon jälkeen, vartalo kiertää mukana vain hivenen, pysyy jonkinlaisessa suorassa ja valmiissa asennossa suhteessa kaikkiin vaihtoehtoihinsa liikkua seinien välillä ja seinien eteen on laitettu hyllyt ja hyllyille kirjoja, käsi jatkaa kuitenkin kaarta seinien ja hyllyjen välikössä ja osuu vahingossa poimimaan yhdestä huonommasta hyllystä kirjan, jota en ole oikein ajatellut ja sitten on hetki etten juuri mitään muista.

 Istun milelläni kovin pitkään samassa asennossa ja pidän sitä hieman häpeällisenä piirteenä, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Saattaa mentä tunteja, kun nostan kirjan ja lasken kirjan, ja taas, ummistan silmät ja on yö ja päivä, nostan ja lasken kirjan paperipinon päälle - voisi sanoa jopa, että aina yhtä huolimattomasti pöydälle kuivuneeksi perhoseksi ja ajattelen silmät kiinni, että olenko minä mukana oikeastaan missään, tai että onko olemassa jotakin, mikä jollakin tavoin havainnoisi puuttumiseni tai poissaolemiseni. Tulen siihen tulokseen, että tuoli, lehtiö ja kynä olisivat ikävissään jos niillä olisi tunteet, mutta on sulaa hulluutta puhua tästä koska varjot ovat jo alkaneet painaa ja valosta tulee säteisempi kun silmää alkaa väsymyksestä siristellä ja lampusta tulee tuhatpiikkinen tähti ja niitä on sitten useampi, joiden kanssa minä luen ja ajattelen ja menen musiikkiin ja uneen.

Struktuuri

 1.

 Lumi piehtaroi tuulessa, ilman ääni laulaa.

Olen ajatellut kaiken kauas pois – totta tosiaan.



Ympärilläni vallitsee pelottava olotila,

kutsuu itseään Yhteiskunnaksi

                      se  puree raateluhampaillaan kaiken individualismin irti.



Erilaisuus on inhottava tauti, ruumiskasojen

                                            kanssa poltettava spitaali.



                      Kehon kuolio, letkut nenästä ja perseestä,

                      täysimu, täyspuhallus, pumppu pumppaa



kaiken minuudesta pois.



- Näin meillä värvätään puhtaita jäseniä!



 2.

Jäsen on tämän hirviön kiistaton ja irroittamaton osa,

se sukellutetaan esihistorialliseen formaliiniin jotta

                                            se säilyttäisi fossiiliutensa



eikä ikinä kasvaisi sukkahousuistaan ulos.



 3.

 Napoli on kaupungin nimi – joku tietää sen tai kaikki.



                      Napoli on symbolina kokijan, olion ja nimen triangeli.



 4.

 Yhteiskuntaa epäoikeudenmukaisempaa tilaa ei voi olla olemassa,



                      sen lattiaan

on valettu vääristyneiden kasvojen mosaiikki



                                            kansan kivetyt kasvot.



 5.

 Konkluusio:

Yksi on pilkottu rakastaviin limittäisiin koordinaatistoihin

ja sota on suloinen suudelma;



Rauhasta on tullut katatoninen kangistuma, jonka olemme oppineet

                                                                 huutamaan pois.

Nyt on kalkkunat

 ...että alan pikkuhiljaa luopua erinomaisuudestani ja kaikkivoipaisuudestani. Punaviini ei nähtävästi sovi minulle gallonittain nautittuna eikä kuukausien tähtäimellä, vaikka se hyvältä maistuu ja muuttaa ulosteen hauskasti mustaksi viikkokausiksi.

 Jouluna söin vetistä siivutettua lihatuotetta, jota kutsuttiin kinkuksi, enkä saanut yhtään lahjaa. Paitsi Nuutinpäivänä - silloin annoin itsekin ne lahjat, jotka annoin. Lahjominen on hauskaa siitä huolimatta, että sen kuuluisi olla Joulupukin hommia.

 Aloitin Elias Canettin Sokeat ainakin kolmannen kerran. Nyt olen niin nuutunut, että saatan jopa lukea sen loppuun.

 Kadulla kasvot pakastuivat ja taivas kaatoi jäätävää räntää vaatteisiin ja vaatteiden väleihin. Imin savun sätkästä ennen kuin se kastui, katkesi ja putosi. Loukkaantumatta, eleettä jatkoin matkaa kirjastoon palauttaakseni kirjat, joista paikallinen kirjastolaitos oli minua muistutellut kirjeitse viikottain. Tahtovat rahaa minulta kun luin niin kauan. Lukisivat itse, niin havaitsisivat, että siihen menee aikaa - varsinkin jos on kovin monta kirjaa ja ne lepäävät olohuoneen pöydällä kun minä ryyppään kaatopaikalla punkkua.

 Avioero ei sovi minulle eikä avioliitto. Tässä luomistilanteessani on tapahtunut jonkinlainen tuotantohäiriö, linjalle tuli tukos ja jotain jäi pois tai tuli liikaa. On hankalaa olla puutteellinen, vaikka minä rakastan tätä vajavaisuuden tuskaa toisinaan melankolisen hulluuden vallassa niin, että minun on joskus vaikea ajatella miltä oikeista ihmisistä voi tuntua.

 Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007.  

Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007. Nyt on menossa liskojen kuukausi.  Olen tyrmistynyt. Maailma menee menojaan. Yritän päästä kelkkaan taas.

 Luen Saarikoskea ja lukaisin myös Hosiaisluoman Saarikoski-elämäkerran. Vaivun Juomarin päiväkirjoihin ja kuvittelen, miltä näytän kun olen yhtä vanha ja rappeutunut kuin Pentti kuollessaan. Otsapantaa tuskin on kun ei ole tukkaakaan, mutta jokunen korvarengas ja lävistys saattaa olla ja kaikki mitä sanon on suurta runoa. Etsin itselleni Mia Berneriä vastaavan äitihahmon, joka pitää minut aisoissa ja punaviineissä.

 Työelämään palaaminen tekee hyvää ja pahaa. Mutta uivathan lohetkin saatana vastavirtaan. Ja vain paritellakseen. Ja sitten kuollakseen. Elämä on analogioiden farssi. Vichy-vesi kutsuu pullosta, että juo minut ja keksi sanoo, että haukkaa minusta. Aion kasvaa suureksi taas.

Jokainen kalteva kirjain

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien välistä öinen kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti kaikkien neuleiden läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.

 Ajattelin taas tehdä kirjoittamisesta kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen kappale, jokainen rivi, jokainen kirjain ja jokainen kalteva merkki. Kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni.

 Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä minulla olisi aihetta ajatella, että olisi yhtään kylmä.

Jalka on se mikä vie eteen

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien takaa kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.



 Ajattelin tehdä kirjoittamista kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen rivi, jokainen kirjain ja kalteva merkki, kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni. Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä olisi yhtään kylmä.

Kengistä kirjaperhosiin

Astuin raitiovaunun eteen ja minulla oli äkisti jalassa kengät, joita olin unohtanut inhoavani. Siksi juoksin nopeasti pois ja kuulin kun raitiovaunu piti raitiovaunun ääntä ja sitä odottavat ihmiset eivät pitäneet mitään ääntä. Ihmiset eivät täällä pidä odottaessaan ääntä vaan ovat kukin omalla tahollaan ryhmittyneinä jokainen katse suunnattuna tarkasti sellaiseen suuntaan, johon ei toinen katse osuisi samaan aikaan. Tosin ne katseet leikkaavat toisensa monissa kohdissa - aivan kuin vanhassa geometrian oppikirjassa tai kuin häämöttävän kaupungin perspektiivissä. Minulla on kiire ja kun linnut pyrähtivät lentoon laihan puun lehdettömiltä oksilta, olin minä jo mennyt tai sitten en huomannut enempää.


Luin nojatuolissa Canettin Sokeat puoleen väliin ja tuli makaavaan mieleen onneksi siinä sellainen ajatus, että saatan mennä tässä nojatuolissa tämän loppuun asti tällä kertaa.


Kun ihmiset kävelevät oveni ohi, on kuin tietäisin ettei kukaan tänne tule vaikka oikeastaan olenkin melko vakuuttunut tästä. Istun pitkän ajanjakson nojatuolissa, sitten menee kirja perhoseksi rinnalle, runttaan savukkeen tyhjään hillopurkkiin, jonka suljen kannella ja annan silmien vajota savuavaan mereen keskellä kaikkea sitä, mistä en tiedä juuri mitään ja mistä tahtoisin kuitenkin olla hyvin varma.


Tämä on tragedia. Kuin jokin Kronoksen unohtama mitätön pilkku kaikkeudessa ja minä olen jäänyt siihen tahmealla liimalla kiinni sillä tavalla, etten pääse takaisin raitiovaunuun enää vaan on mentävä kotiin näillä kengillä ja ne ovat kuin köyhän kengät maalauksesta, jonka kuva minulla on yhdessä kirjassa jonkin hyllyn puristuksissa. Matkat ovat jaloilla liikuttuina pitkiä. Matkoista minun on sanottava myös, etten tohtisi jättää yhtään matkaa taittamatta, ja että matka on aina uudelleen aktualisoituva preesens jokaiselle ihmiselle - en ole kuullut kenestäkään, joka olisi kulkenut sen loppuun tai jolla se ei olisi kesken.


Matkustaminen nojatuoliin kun kutistun kuivahtaneen kirjaperhosen alle pieneksi kylmää karkuun jaksamatta ja tahtomatta liikkua lämmittääkseni itseäni millään muulla tavoin!



Ja sitten olen äkisti helpottunut siitä, että asioiden laidat ovat miten ovat ja että kaikki tahtoo olla huonommalla tolalla kuin aiemmin. Mutta kun tämän näkee nukahtamisen hetkellä ennen kaikkea selkeästi, voi olla varma, että saa mennä täältä pois ihan silloin kun tahtoo ja avata silmät kun ei jaksa mitään muuta tehdä.