Pitkä Silta, likainen taivas, ajatukset, jotka nielen kuin oksennuksen

 Kun puu heiluttaa lehtevää häntäänsä taivaan tyhjyydessä, pääsemättä korkeudesta, joka on sen pääsemättömyyden kirous, minä huomaan havaitsevani tämän ja suljen kaikki ruumiini rauhaset etten täyttyisi millään tiedolla enkä millään opilla, että olisin unohtanut äkkiä kaikki ja menisin tyhjään kahvilaan ilman tarkoitusta ja ottaisin märät käsineet kädestä!

 Maa, maisema, kaupungin klaustrofobinen sokkelo, tukka päässäni ja kynnet syntisissä sormissa, jalkani ryhmyiset rungot - enkä minä tahdo muistaa mitään nyt kun olen eksynyt tähän ympäristön ja itseyden paradoksaaliseen fissioon, pelottava ja pelokas Golem, syntisen saven ja saastan synnyttämä tuskainen ja avuton epäsikiö.Minun olisi puhuttava. On asioita jotka imeytyvät minusta muihin niin että minun tulee tuulenkylmä keskellä Pitkää Siltaa, suljen huuleni itsepäisyyden liimalla ettei kukaan näkisi ja antaisi ilmi, piilotan tärkeät asiat ja kaikki muutkin asiat, piilotan yksinäisyyden ja ihmisvihan, ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa - sa kunpa oisit koira vaan, että voisin sua ees hiukan rakastaa, minun koville kasvoilleni putoaa isoja lumihiutaleita, jotka polttavat mutta minä en aio ilmaista mitään enkä tänään edes yhtään hengittää.

 Mietin että tässä kaupungissa Sotamarsalkasta tehdään inhottava homo ja että siihenkin minun pitäisi kehittää järkeenkäypä, sovinnainen ja konservatiivinen mielipide, mutta sitten tulee vastaan synkkiä ihmisiä kovin monta ja ajattelen vahingossa, että kaikilla miehillä on verkkosukat farkkujen alla - sitten olen tyytyväinen itseeni ja olen tullut myös sillan loppuun, missä uhkaava liikennevalo murhaa minut punaisella kykloopinsilmällä enkä minä enää liiku yhtään ennen kuin illalla kun olen menossa taas sänkyyn ettei minun tarvitsisi yhtään enää nukkua kun tietokoneen ruudun valo vangitsee minut täksikin yöksi ja syö kaikki minun tekemättömät tekoni ja sanat, joita en tänäänkään kirjoita.

x

Déjà vu kokemisen syndroomana

 Toisinaan rakentuvat puut maisemaan kuin taivaaseen osoittavat mustat siittimet kun ilta hämärtää ja ajatukset ovat pelkissä jalkojen askeleissa. Sitten tulee kuin näkisi nopeasti kaiken jähmettyvän vuosiksi ja tämä valokuva jää verkkokalvoihin kuin lattialle juuri pirstoutunut lasi. Sirpaleet ovat kaikki pahasti hajallaan ja kukin tarkoin paikoilleen asettuneina, silmät ehtivät tässä perille ennen ajatusta ja jossakin ruumiin sisällä liikkuu nopeasti tuntematon elin, joka kertoo asiasta josta ei oikeasti ole vielä ehtinyt tietää mitään.

Palatessamme vajoamme maahan

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, pillein, viirein ja lipuinParaati varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa kuin keltainen pumpuli. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle, samalla hetkellä meitä ei kuitenkaan enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen. Erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät.

 Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä. Jos jotakin olisi nyt tehtävissä, me emme tekisi sitä.

Kuin katsoisi maailman halki

 Hiljaisuudessa on se hieno puoli, että se ei asetu katseen tielle. Avaan kirjan kannet yhä uudestaan ja uudestaan kun kello roikkuu seinällä, ikkunasta tulee pimeää valoa - sitteSynkkä taivasn muistan äkillisesti kaikki kadonneet valokuvat enkä tahdo nähdä niitä enää milloinkaan. Sokeus olisi minusta joskus ihanteellinen tila. Näkeminen on polttava Nemesis. Olisi helpottavaa huomata olevansa immuuni tuskalle ja elää kuin jokin sellainen, mikä ei elä.

Maailman laidalla ei ole mitään

eniten minä muistan kuinka suuret joukot kasaantuvat kivisiin satamiin ja suut, niistä tulee vihaista ja pelokasta marssilaulua tai rytmillistä ja jatkuvaa yhteisääntä, mutta minun on tunnustettava, että ihminen on aina kovin äkillisesti hyvin pieni ja vaikka mikä tahansa laiva kulkisi aina horisonttiinAava saakka ja pois asti, ei olisi suurempaa pienuutta kuin olla heitettynä hampaat suussa näiden yhteisten rakenteiden lattialle

sielusta saattaa kasvaa kirottu kukka, minä muistan ja olen varma, ja massojen purjehtiessa saman kaavun alla on kaikilla aina yhtä kylmä ja kysyvä katse, Jumalalla ei ole tässä asetelmassa leposijaa ja kun heidän kätensä ojentautuvat anovasti luisevat, verinaarmuiset sormet pystyssä, suut ammollaan ja alasti, minä olen pahoillani ja häpeän

kun veden laidan yli nousee kammottava kelmeä valo, ovat kaikki Totuuden Kirjat auki ja ne on nopeasti suljettava harrastetusta todellisuudesta, sitten kaikki ovatkin laivan kannella nahat luiden varassa roikkuen ja päämäärä leviää kaikkiin ilmansuuntiin ja ilmansuuntien väleihin kuin lattialle kaatunut verinen viini

minä, sanani on tahaton tahmea tahra, juoksen sormillani kavalasti kaikesta pois

Olkoot kaikki nälät ja janot pyhitettyjä kynsien raapiessa pakenevia selkiämme.

Eniten merkitystä on unohdetulla

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän.Vanavesi Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.


 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Muistoja ei ole oikeasti olemassa

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän. Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.



 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Paluu

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, kuten pillein, viirein ja lipuin varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle samalla meitä ei enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen, erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät. Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä.

Pienessä valossa 

  Astun huoneeseen ja olen yksin, mutta aivan helposti en siitä vakuutu, vaikka minulla onkin asiasta pikemminkin tieto kuin olettamus. Ääntä on, on musiikkia ilmassa on paljon viuluja ja jousia, oikeita huiluja vai vääriä, siitä en ole varma, Brandenburgilaiskonsertto ja sitten on kuin salamavalo leimahtaisi mikrosekunniksi ja paljastaisi kaiken, vaikka niin ei tietenkään oikeasti tapahdu. Sitten tulee nopeasti lämmin, unettaa.

 Varjoja on paljon ja paljon pieniä lamppuja - omituista ettei tässä asunnossa ole yhtään suurta lamppua; toki asia saattaa olla niinkin, että tässä asunnossa mikään lamppu ei voi näyttää suurelta, olla suuri. Se on tämän asunnon ominaispiirre - että täällä ei voi olla suuria valaisimia vaikka olisikin -,  jonka selvittämiseen minulla ei ole aikaa eikä laatua, mutta mitään oikeaa tekemistä minulla ei kyllä ole. Pientä ja hieman siivotonta, papereita on joissakin asennoissa ja kynän muste usein leviää papereille tahraten ne siniseksi, mikä on minusta kovin ruma väri kirjoitukselle, varsinkin jos yrittää kirjoittaa hyvin.

 On muistettava minne astuu ja on helppo muistaa minne menee jalka tai käsi kun kaikki on niin lähellä. Käsi liikkuu loivaa kaarta välittömästi sisääntulon jälkeen, vartalo kiertää mukana vain hivenen, pysyy jonkinlaisessa suorassa ja valmiissa asennossa suhteessa kaikkiin vaihtoehtoihinsa liikkua seinien välillä ja seinien eteen on laitettu hyllyt ja hyllyille kirjoja, käsi jatkaa kuitenkin kaarta seinien ja hyllyjen välikössä ja osuu vahingossa poimimaan yhdestä huonommasta hyllystä kirjan, jota en ole oikein ajatellut ja sitten on hetki etten juuri mitään muista.

 Istun milelläni kovin pitkään samassa asennossa ja pidän sitä hieman häpeällisenä piirteenä, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Saattaa mentä tunteja, kun nostan kirjan ja lasken kirjan, ja taas, ummistan silmät ja on yö ja päivä, nostan ja lasken kirjan paperipinon päälle - voisi sanoa jopa, että aina yhtä huolimattomasti pöydälle kuivuneeksi perhoseksi ja ajattelen silmät kiinni, että olenko minä mukana oikeastaan missään, tai että onko olemassa jotakin, mikä jollakin tavoin havainnoisi puuttumiseni tai poissaolemiseni. Tulen siihen tulokseen, että tuoli, lehtiö ja kynä olisivat ikävissään jos niillä olisi tunteet, mutta on sulaa hulluutta puhua tästä koska varjot ovat jo alkaneet painaa ja valosta tulee säteisempi kun silmää alkaa väsymyksestä siristellä ja lampusta tulee tuhatpiikkinen tähti ja niitä on sitten useampi, joiden kanssa minä luen ja ajattelen ja menen musiikkiin ja uneen.