Struktuuri

 1.

 Lumi piehtaroi tuulessa, ilman ääni laulaa.

Olen ajatellut kaiken kauas pois – totta tosiaan.



Ympärilläni vallitsee pelottava olotila,

kutsuu itseään Yhteiskunnaksi

                      se  puree raateluhampaillaan kaiken individualismin irti.



Erilaisuus on inhottava tauti, ruumiskasojen

                                            kanssa poltettava spitaali.



                      Kehon kuolio, letkut nenästä ja perseestä,

                      täysimu, täyspuhallus, pumppu pumppaa



kaiken minuudesta pois.



- Näin meillä värvätään puhtaita jäseniä!



 2.

Jäsen on tämän hirviön kiistaton ja irroittamaton osa,

se sukellutetaan esihistorialliseen formaliiniin jotta

                                            se säilyttäisi fossiiliutensa



eikä ikinä kasvaisi sukkahousuistaan ulos.



 3.

 Napoli on kaupungin nimi – joku tietää sen tai kaikki.



                      Napoli on symbolina kokijan, olion ja nimen triangeli.



 4.

 Yhteiskuntaa epäoikeudenmukaisempaa tilaa ei voi olla olemassa,



                      sen lattiaan

on valettu vääristyneiden kasvojen mosaiikki



                                            kansan kivetyt kasvot.



 5.

 Konkluusio:

Yksi on pilkottu rakastaviin limittäisiin koordinaatistoihin

ja sota on suloinen suudelma;



Rauhasta on tullut katatoninen kangistuma, jonka olemme oppineet

                                                                 huutamaan pois.

Nyt on kalkkunat

 ...että alan pikkuhiljaa luopua erinomaisuudestani ja kaikkivoipaisuudestani. Punaviini ei nähtävästi sovi minulle gallonittain nautittuna eikä kuukausien tähtäimellä, vaikka se hyvältä maistuu ja muuttaa ulosteen hauskasti mustaksi viikkokausiksi.

 Jouluna söin vetistä siivutettua lihatuotetta, jota kutsuttiin kinkuksi, enkä saanut yhtään lahjaa. Paitsi Nuutinpäivänä - silloin annoin itsekin ne lahjat, jotka annoin. Lahjominen on hauskaa siitä huolimatta, että sen kuuluisi olla Joulupukin hommia.

 Aloitin Elias Canettin Sokeat ainakin kolmannen kerran. Nyt olen niin nuutunut, että saatan jopa lukea sen loppuun.

 Kadulla kasvot pakastuivat ja taivas kaatoi jäätävää räntää vaatteisiin ja vaatteiden väleihin. Imin savun sätkästä ennen kuin se kastui, katkesi ja putosi. Loukkaantumatta, eleettä jatkoin matkaa kirjastoon palauttaakseni kirjat, joista paikallinen kirjastolaitos oli minua muistutellut kirjeitse viikottain. Tahtovat rahaa minulta kun luin niin kauan. Lukisivat itse, niin havaitsisivat, että siihen menee aikaa - varsinkin jos on kovin monta kirjaa ja ne lepäävät olohuoneen pöydällä kun minä ryyppään kaatopaikalla punkkua.

 Avioero ei sovi minulle eikä avioliitto. Tässä luomistilanteessani on tapahtunut jonkinlainen tuotantohäiriö, linjalle tuli tukos ja jotain jäi pois tai tuli liikaa. On hankalaa olla puutteellinen, vaikka minä rakastan tätä vajavaisuuden tuskaa toisinaan melankolisen hulluuden vallassa niin, että minun on joskus vaikea ajatella miltä oikeista ihmisistä voi tuntua.

 Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007.  

Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007. Nyt on menossa liskojen kuukausi.  Olen tyrmistynyt. Maailma menee menojaan. Yritän päästä kelkkaan taas.

 Luen Saarikoskea ja lukaisin myös Hosiaisluoman Saarikoski-elämäkerran. Vaivun Juomarin päiväkirjoihin ja kuvittelen, miltä näytän kun olen yhtä vanha ja rappeutunut kuin Pentti kuollessaan. Otsapantaa tuskin on kun ei ole tukkaakaan, mutta jokunen korvarengas ja lävistys saattaa olla ja kaikki mitä sanon on suurta runoa. Etsin itselleni Mia Berneriä vastaavan äitihahmon, joka pitää minut aisoissa ja punaviineissä.

 Työelämään palaaminen tekee hyvää ja pahaa. Mutta uivathan lohetkin saatana vastavirtaan. Ja vain paritellakseen. Ja sitten kuollakseen. Elämä on analogioiden farssi. Vichy-vesi kutsuu pullosta, että juo minut ja keksi sanoo, että haukkaa minusta. Aion kasvaa suureksi taas.

Jokainen kalteva kirjain

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien välistä öinen kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti kaikkien neuleiden läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.

 Ajattelin taas tehdä kirjoittamisesta kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen kappale, jokainen rivi, jokainen kirjain ja jokainen kalteva merkki. Kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni.

 Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä minulla olisi aihetta ajatella, että olisi yhtään kylmä.

Jalka on se mikä vie eteen

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien takaa kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.



 Ajattelin tehdä kirjoittamista kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen rivi, jokainen kirjain ja kalteva merkki, kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni. Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä olisi yhtään kylmä.

Kengistä kirjaperhosiin

Astuin raitiovaunun eteen ja minulla oli äkisti jalassa kengät, joita olin unohtanut inhoavani. Siksi juoksin nopeasti pois ja kuulin kun raitiovaunu piti raitiovaunun ääntä ja sitä odottavat ihmiset eivät pitäneet mitään ääntä. Ihmiset eivät täällä pidä odottaessaan ääntä vaan ovat kukin omalla tahollaan ryhmittyneinä jokainen katse suunnattuna tarkasti sellaiseen suuntaan, johon ei toinen katse osuisi samaan aikaan. Tosin ne katseet leikkaavat toisensa monissa kohdissa - aivan kuin vanhassa geometrian oppikirjassa tai kuin häämöttävän kaupungin perspektiivissä. Minulla on kiire ja kun linnut pyrähtivät lentoon laihan puun lehdettömiltä oksilta, olin minä jo mennyt tai sitten en huomannut enempää.


Luin nojatuolissa Canettin Sokeat puoleen väliin ja tuli makaavaan mieleen onneksi siinä sellainen ajatus, että saatan mennä tässä nojatuolissa tämän loppuun asti tällä kertaa.


Kun ihmiset kävelevät oveni ohi, on kuin tietäisin ettei kukaan tänne tule vaikka oikeastaan olenkin melko vakuuttunut tästä. Istun pitkän ajanjakson nojatuolissa, sitten menee kirja perhoseksi rinnalle, runttaan savukkeen tyhjään hillopurkkiin, jonka suljen kannella ja annan silmien vajota savuavaan mereen keskellä kaikkea sitä, mistä en tiedä juuri mitään ja mistä tahtoisin kuitenkin olla hyvin varma.


Tämä on tragedia. Kuin jokin Kronoksen unohtama mitätön pilkku kaikkeudessa ja minä olen jäänyt siihen tahmealla liimalla kiinni sillä tavalla, etten pääse takaisin raitiovaunuun enää vaan on mentävä kotiin näillä kengillä ja ne ovat kuin köyhän kengät maalauksesta, jonka kuva minulla on yhdessä kirjassa jonkin hyllyn puristuksissa. Matkat ovat jaloilla liikuttuina pitkiä. Matkoista minun on sanottava myös, etten tohtisi jättää yhtään matkaa taittamatta, ja että matka on aina uudelleen aktualisoituva preesens jokaiselle ihmiselle - en ole kuullut kenestäkään, joka olisi kulkenut sen loppuun tai jolla se ei olisi kesken.


Matkustaminen nojatuoliin kun kutistun kuivahtaneen kirjaperhosen alle pieneksi kylmää karkuun jaksamatta ja tahtomatta liikkua lämmittääkseni itseäni millään muulla tavoin!



Ja sitten olen äkisti helpottunut siitä, että asioiden laidat ovat miten ovat ja että kaikki tahtoo olla huonommalla tolalla kuin aiemmin. Mutta kun tämän näkee nukahtamisen hetkellä ennen kaikkea selkeästi, voi olla varma, että saa mennä täältä pois ihan silloin kun tahtoo ja avata silmät kun ei jaksa mitään muuta tehdä.