Rikka silmässä ja oma malka rokassa
Yhden kerran minä kuljin luonnottomassa metsässä ja maa meni sitten mustaksi kuin pilvet, nostin
himottoman katseeni ja silmiini kasvoivat terävät piikit enkä tahtonut satuttaa maisemaa
vaikka
olin hyvin hallitsemattomassa tilassa enkä tahtonut lävistää luomiani sulkemalla niitä minun
oli tarkoitettu nähdä kaikki ja tämä on silmän pakko
en tahtonut kuitenkaan paikasta pois, minuun oli kasvanut rustoiset juuret
koska en halunnut liikkua enää ikinä,
luomet menivät kiinni eikä silmiä ollut enää;
vaikka kaikki oleelliset asiat
olivat olemassa minä en piitannut ja punanahkaiset männyt kasvoivat eteen kaikkialla,
tiiliseiniin nojailevat miehet kaupungeissa ja ruusutakkiset naiset!
edes tässä mustassa maassa eivät kadonneet myytit eivätkä infrastruktuurit, soitin
sormilla kiihkeän tangon, riekaleiksi menivät lahjani jo aikaa sitten
nyt läpäisin tyhjyyttä piiloutumalla erääseen Bachin kantaattiin alati ja menin
sitten niin syvälle siihen että kukaan
ei enää kuule kun huudan tikapuita avuksi
ja olin vihainen tai pateettinen tai turhautunut enkä hahmota kielten eroja
sanat
ovat hassuja kun ne eivät ole yhteismitallisia
mustat ja valkoiset koskettimet ja mustat, tuuli heittää hyvästit päivittäin
rakensin olemisenluuloni siihen
että olen koskematon jumala ja ehtymätön
sitten - kesken kaiken ajattelun ja typerän mutinan -
tulee suustani odottamatta kiihkeä purkaus kuin oksennuksen ääni
ja juoksen kaupunkiin niin nopeasti kuin pystyn
katsomaan kun juna ajaa varmasti suoraan ylitseni