Béla BARTÓK: For Children

Sanon epäröimättä suullani sanat ja puhaltelen ilmaa väliin. Ajattelen tietoisesti jotakin lapsuuteni hetkeä, jona istuin pellon keskellä piikikkään heinäseipään varjossa hikoillen ja korvat kärpästen surinasta lukossa. Mielenkiintoinen ote elämästä. Eräs hetki ja sen kaiut. Jokainen hetki on sellaisenaan funktio - ei pidä vähätellä merkityksellisyyttä, sillä jokainen pieni sisältää kaikki suuremmat. Kuin maailmankaikkeus kirjoitettuna partikkeliin. Pienessä liikkeessä kaikkeuden koko kaari. Kämmenen läimäys paljasta olkaa vasten, paarman raato putoaa. Ja kaikki kuolemat tässä yhdessä, koko luomakunnan tuho.

Oi kaikkeus, anna edes jonkin loppua ja haihtua pois, edes joskus! Mutta minä tiedän. Sen tavan, jolla aika juoksuttaa tapahtumista ja jokaisessa tilanteessa piilevän maailmankaikkeuden. Ajattelen, että tahdon unohtaa kaikki unohtamani asiat, tahdon olla puhdas kaikkeudesta, eksistenssin neitseys, maan kamaran suola ja kaikki vedet -.

Unohdus

Olin juuri astunut huoneen laidan ylitse
ja puhaltanut eilisen olan yli
kun sanoit ettei mennyt kuole kulkemalla,
kaikki matkani piirtyivät lattialle

ja sinun silmäsi olivat sumeilemattomat ruusut.

Mielen tylsyys voi olla mittaamaton. Heitän mielikuvitukseni ilmaan toivoen, että se nappaisi linnun.

Solitudi

Puheen ääni murtuu hiljaa valoisassa huoneessa auringon keilaan, jossa pöly huolettomasti tanssii. Asia jää minulle epäselväksi, puhe jää pelkäksi puheeksi, sattumanvaraiseksi ja tarkoituksettomaksi foneettiseksi äänen leikiksi. Tarttuisin tätä ääntä kädestä - jos sillä olisi käsi - ja tanssisin sen kanssa tyhjän huoneen musiikin.

Taittelen tilanteen taskuuni ja opetan itseni katsomaan eteenpäin: Tämä huone ja minä olemme astuneet liian valmiiseen maailmaan aivan liian valmiina. Me olemme veistetyt muotoon, joka ei jousta, ja tämän muodon sisällä sielut vääntelehtivät, ongenkoukun madot, kuin vain viimeistä hetkeään vailla.

Silmäni sanovat, että niiden jaksaminen katkesi ja muurautuvat umpeen.

Such a waste

Maan ääni kun aamu laskeutuu sen päälle. Mietin omaa lauseenjäsenyyttäni päivän koittaessa enkä juurikaan etene päätelmissäni. Omituinen risukasa kaikenlaisia ylijäämäajatuksia ja mietelmän roippeita, joiden hyötykäyttö lienee mahdotonta.

Kumarassa, nöyränä

Anellen yötä ohittamaan. Kumarassa, nöyränä. Vihaisena ja katkerana kuin päivänkoitto.

Toteutumaton

Ei ole jäljellä yhtäkään oikeaa suuntaa tai tekoa. On vain historia, joka ei koskaan toteutunut ja sen historian nimi on Tulevaisuus.