Aikakyykky

Maalaan katseellani esineiden viivat ja olemisen usvan. Kysyn itseltäni kysymyksen, jonka vastausta en halua tietää. Huone on niin hiljaa. Muistan kuinka olin lapsi ja kuinka esineillä oli leikin merkitys. Nyt analysoin materian paljoutta kykenemättä näkemään siinä mitään elävää, mielenkiintoista tai huvittavaa - on vain aineen paljous ja sen edessä sanojen ja nimien verkko. Haron partaani sormilla ja menen pois itsestäni, hetkeksi, kuin käymään naapurissa, joka on hyvin vanha ihminen eikä halua kuunnella vaikka kuulisi. Sitten olen taas ruumiini karvat ja kouristeleva liha, levoton luusto, kirjaimin nimetty aineen kokonaisuus, yksilö, paljoudesta poimittu otos...minä en enää näe, kuinka helppoa olisi paeta, ei, olen ajatuksella kiinni yksilöni värähtelevässä eksistenssissä ja imeskellessäni hampaitani oivallan, että pako on ainoa merkittävä preesenssin aukko.

Olen suunnitellut kirjoittavani kirjan, kokoavani ajatuksista jonkinlaisen kokonaisuuden, jota voisi käännellä käsissä ja maistella suulla. En ole vakuuttunut siitä, että tapani kokea olisi muista ihmisistä mielenkiintoinen; se on minun ominaispiirteeni, sokean sokeus, mykän vastentahtoisuus puhua, lukittautuminen vammaan kuin rikokseen tai jääminen pois junasta, johon olisi ollut pakko ehtiä. Shakkinappulat pöydällä muodostavat mieleni kuvan. Verhojen laskeutuminen huonetta pitkin alas kuin kuninkaallinen audienssi! On sanomattakin selvää, että harhaisuus on todellisuuden kuvaamiseen keskittyvä taiteenlaji.