Kuin unen

Minä olen nähnyt itseni kuin unen

kylmä tuuli nuolee katujen ihoa
              jokainen askel
jokainen ele, liike
uppoaa maisemaan kuin ohjus

minun syöpyessäni aamun silmiin
          sormet auki, rivo ruumis
kuin tympeä säkki ja sen
                            mitätön sielu.

Olen vaiti, valoton

Seinillä surujen varjot.

Olen vaiti, valoton, sormet
                      putovat lattiaan

Huudan kaikki syntini suullisella mustaa multaa
ja arpikudos, ruumiin kuori, tuhat unohdettua veritekoa

yksi muistettu maalaa punaisiksi kaikki

Tulevaisuus on reikä kankaassa, olen
       ajatellut hukkua mieleeni hiljaa

olen liian lapsi, elääkseni,
                       veri
piirretty rumiin suoniin.

Vapaudelle sanoa

Harhaillen

Osaamatta heittäytyä rennoksi ja karistaa ajatukset kouristun keskelle lausetta jäätyen kiinni sanoihini kuin mikäkin ruoste. Kuitenkin ominaispiirteeni, harhailu, ottaa pian vallan ja tuotapikaa pujottelen sanojen ja ajatusten sokkelossa piittaamatta, huoletta, taipuisana kuin kaisla ja murtumattomana kuin joustava muovi, tässä tilassa tiedän, mikä ei ole olennaista ja vain tämä epäolennainen on minulle olennaista, täyttä, olemassolevaa, vakaasti vallitsevaa ja kaiken massan kannattavaa nestettä, nestettä, jonka viskositeetti ja samettinen hohto antavat sille niin ominaisen alkuvoimaisen elementin luonteen, voimakkaan massan, jossa ajattelu levittäytyy ja kasvattaa villit, joustavat terälehdet ja pian on usvan keskeltä mahdotonta erottaa mitään yksittäistä, kaikki on levittäytynyt tasaisesti paletille joka potentiaalisesti omaa jokaisen muodon.