Tästä on mennyt kieli

Yksi merkki, sana, lause...suusta päästettynä kieli saastuu, minä mietin, se imee mukaansa kaikki reunamerkitykset ja paskan, puhumisen inha kirous, jos kirjoittaisin mieluummin, kyllä, jos kirjoittaisin ja kirjoitan siksi tätä

jos viestin kieli on puhdas, sen voi ymmärtää kuin veden viestin janoiselle, saastunut kieli on rutsaa sanon, kieli kankeana kuivuudesta, kielellä sanon sanomattoman suoraan silmille, tästä on mennyt kieli toteaa jäljestäjä, ei liian kauan sitten

emme me pane merkityksiä kieleen, merkitykset periytyvät meistä kieleen ja kuulija panee merkitykset jokaiseen sanaan kuin istuttaisi kynttilän jalkaan, tätä me teemme kun puhumme, kynttilän vaha polttaa selkänahkaa ja intentio keihästää molemmat munuaiset, elän

on väärin ymmärtää sanoma, oikein on kuunnella ja nähdä, olla ymmärtämättä, ymmärtäminen on aina oletus ja ainoaa tervettä ymmärtämistä on tarkkailla olettaen ymmärtävänsä silloin kun jokin vaikuttaa selkeältä, liha taipuu rullalle suussa: merkki

näen linnut taivaaseen lentämässä, höyhenkeihäät kohti, ja vain kohti, kohti, taivaaseen sulkinensa ja nukkuvat kaikki silmät nähdäkseen tämän, nukkuvat, olettaen, olettamatta, liikaa.

Nurmella

Nurmella kukkien paritellessa kävelen minä
johtaakseni itseni harhaan

saadakseni olla minä vain

menen olen simpukka kuivun rantahiekassa, huudan
huudan
keuhkoista ilman suusta sanat

ja muut simpukat kuulevat minut

Kirjoittajan ikuisuus

Kirjoittajan ikuisuus: Ensimmäisiä onnistuneita kahta sanaa tai ensimmäistä hyväksyttävää virkettä edeltävä kuolonhiljaisuus, jonka aikana voisi hyvinkin kuulla jonkin pienen objektin putoavan mielen lattialle; ja sen iskeytyessä kovaa pintaa vasten voi kuulla kaiun kimmahtelevan mielen seinästä toiseen, vailla muuta päämäärää kuin ikuinen liike ja tavoite toteuttaa objektin kaikki mahdolliset positiot tyhjän mielen sisällä laskemattoman ajan kuluessa. Tämä on hyvin pelottavaa. Saatan katsoa ulos ja nähdä lintuauran kokoilevan rivejään muodostelmassa matkallaan kohti etelää ja pakoon kolkkoa pohjoisen talvea ja kuvitella olevani yksi niistä vain päästäkseni eroon painajaismaisesta hiljaisuudesta ja paetakseni paperikammoa. Lintuna ottaisin paikkani ja menisin muiden mukana sinne, minne aina on menty.


Mutta minä en ole lintu enkä opportunistisen liikkeen automaattinen kannattelija, minä tarvitsen sanani ja virkkeeni tunteakseni olevani olemassa ja samoin tarvitsen kammoni aloitusta kohtaaan siitä huolimatta, että se saa minut kieriskelemään tuskissani oman itseluotttamukseni ja saamattomuudenpelkoni painiskellessa kovin tasaväkisesti keskenään kykenemättä mitenkään ennustamaan kumpi lopulta voittaa.


Tärkeintä tässä on itse luomisen prosessi. En valitse paperikammoa ja synnytystuskaa saadakseni tuotoksen ilmoille ja tunteakseni ylpeyttä sen (toivottavasti) nauttivan arvostuksen johdosta. Tärkeintä on löytää oma flow, päästä sisälle itse luomisprosessiin, voittaa pelot ja ylittää kaikki kynnykset ja sitten vihdoin nähdä, kuinka kirjoittaminen - tai mikä tahansa muu tapa luoda - on saatettu alulle; ja itse prosessissa kirjoitusaktin tuottama tyydytys onkin sitten vertaansa vailla, jumalallinen, haikea ja surullinen yhtäaikaa, jopa tuskallinen, mutta niin palkitseva.