Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti jalkoja kannattelevan maan ja ei-minkään-kannattaman taivaan välissä. Ei niin, että sillä ei olisi muita merkityksiä, mutta tämä on hyväksyttävä.

Joskus kun tuulen maahan piiskaama oranssi lehtimatto sanoo kengän alla pehmeästi jotain, mikä ei kuulu, ilman paikalla on äkillisesti pelkkä tunnelma.

Minulla on tapana kertoa tämä.

Non olet

 Pitkäaikainen muumioituminen. Herätä. Pian olen taas, olen valmis, ainakin yritän. Toistoa, toistoa toiston perään. Jotkut etevät linnutkin matkivat, ovat äänensä lainanneet jostakin ja sen tehtyään sitten vetäytyvät oksiston hiipuvaan varjoon ollen samalla ääntelyittensä lopullinen alkuperä.

 Helpotun. Jokin jännitys minussa on hetken kuin laukeaisi, mutta heti kiristyn kuitenkin kumarassa kirjainteni ääreen

- - -

Lohduttautuminen

kuin sieluun
kiipeäminen

janoamaton ja ehjä taito
kyky tulla samaksi kuin

mikä tahansa ja vain

todellakin, tämä on illuusio

hyvin lähellä meitä, kaikkia

harhaa!

valoa ei ole olemassa
ei ymmärrystä, eetteriä

on lohdullista
ajatella niin

ehkä ei.

- - -

tuulella on tänä yönä hajanaiset hiukset, tähti sanoo: Tähdet! - ja kaikki muut tähdet ovat sitten hiljaa, mielen on nyt helppoa ajatella tämä

Muistaen - Paavo Haavikko

 Hummailtuani muutaman päivän mukamas elämisestä kiireisenä välttelin onnistuneesti maanantain uutista akateemikko Paavo Haavikon poismenosta. Istuessani lepakkotuolissa ohrapirtelöni kanssa olin autuaallisen tietämätön tämän suomalaisen modernismin viimeisen sankarin, dinosauruksen, yksinäisen ratsastajan ja yhteiskunnallisen monumentin muuttamisesta autuaammille metsästysmaille. Saatuani uutisen viimein silmiini ja sisäistettyäni sen, olin jo ehtinyt nostaa Islannin kruunun Kuukauden kuolleeksi vaikka paikan olisi ehkä ansainnut Paavo. Toisaalta saakoon kolikko pitää tämän arvonimensä, sillä eihän Haavikko ole kuollut: Runoilija alkaa elää vasta kuolemansa jälkeen.

 Muistan elävästi sen hetken - ei, ei hetken, vaan ne hetket, viikot ja kuukaudet, jotka vietin Talvipalatsin lumoissa avattuani sen ensimmäisen kerran. Nuorena lukijana en tätä kokemusta ennen ollut saanut itseäni vakuuttuneeksi siitä, että suomeksi on myös kirjoitettu hienoa runoutta. Huumaantuneena ranskalaisesta surrealismista, Apollinairesta ja Baudelairesta, Eliotista ja Poundista, olin väheksynyt kotimaisisa lyyrikoita, mutta ajauduttuani sitten puolittain vahingossa Saarikosken kautta Haavikon tuotannon pariin, olin mykkä, mykistynyt, mykistetty, pitkään.

 Talvipalatsi ei ollut eikä ole minulle yksittäinen tuotos tai lukukokemus. Se merkitsee minulle sykliä ajassa, pitkään kestänyttä ja intensiivistä sykliä, joka vaikutti elämässäni veteen heitetyn kiven tuottamien rengasmaisten laineiden tavoin ja tuottaa näitä aaltojen kokemuksia yhä edelleen.

 Muistaen.

Sinisellä kynällä

- - -

käyn nojatuolissa päivää läpi, tärkeitä asioita, merkitsen sinisellä kynällä kirjaani kaikki käymättömät tapaamiset käydyiksi, unohdan helposti kaiken ja vielä enemmän

tähti pakenee taivaasta, siimahäntäinen jojo, sen valoisa lanka on sen jälki ja minä poimin sen maun rommipullon suusta suuhun

lattialla on kirjoja perhosina, paperikannet riekaleina ja aatteet ja huulien nahka

noustessani nojatuolista syöksyy otsalta pisara maahan ja minä maalaan sillä lattiaan väkinäisen hymyn ja kaikki sen refleksinomaiset kaiut

- - -

Tapahtukoon

Ei sillä, että olisin alistunut fatalisti, masokistinen yltiöpessimisti tai muutoin täysin välinpitämätön. Mutta olen kuitenkin huomannut, että otan päivä päivältä vähemmän ja vähemmän paineita yhtään mistään ja koen yhä vähemmän ja vähemmän halua, häpeää tai inhoa yhtään mitään kohtaan. Onko tämä sitten hyvä vai huono merkki, oire orastavasta passivoitumisesta tai viimein puhjennut kaikkien kokemieni selätysten aiheuttama trauma, en tiedä. Kenties tämä on vain aikuistumista. Tai vanhenemista.

Tulkoon mitä tulee, tapahtukoon. Piste.  

Syvässä tuulessa

makaan syvässä tuulessa kädet auki ja suu suorana, sokeana kuin osteri tai syvin ja voittamattomin halu johonkin, minkä saavuttamisesta kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta

kun olen tai en ole, makaan tai en makaa, nautin tai en nauti, aina yhtä surkeana ja pettyneenä, petettynä, auringon valkoisten sormien läpäistessä pakkasilman keskellä kiusallista aamua ja aina, aina yhtä kauan!

tästä eteenpäin hikoilen kaulukseni harmaiksi sumeilematta, olen jo siinä pisteessä että minun tai kenenkään muunkaan on turha esittää minulle mitään, minä tiedän ja tunnen maailman ja asiat, tunnen niin pohjasakkoja myöten ja aivan kaikki asiat.



Jos olemme olleet joskus jotakin, jos jotakin todellista saavuttaneet... tai: Jos olisimme!


Niin ääneti osaa nyt maata tämä koko historia ja kumarreltu sivistyksemme, niin ääneti
että en voi kuulla sen koskaan edes olleen olemassa, se on sidottu kuluneisiin kansiin
eikä se puhu, ei huuda, ei julista - niin tyystin ovat vaienneet vuosituhansien laulut
ja loimu; meillä on hyllyissämme haurasta ja mätänevää selluloosaa, josta kuitenkin
onneksi päästään eroon kun kaikki kirjoitetaan nyt kahdella merkillä, joita kukaan ei
ymmärrä eikä halua ymmärtää eikä kenekään onneksi enää edes tarvitse.