Kaikki aistit

Peilillä on silmät, kello seinässä
takoo minuutteja minuun

kädestä kirpoaa muki
lattian graniittiin

posliininsirpaleet, jokainen niistä
antaa vihaiset aplodit
ikään kuin
olisin tässä jotakin enemmän kuin,
että välittäisin
ja silti

minä sain sinulta kaikki aistit.

Jos ei koskaan enää, niin tämän kerran vielä

Katseesi kantoi minulle asti ja kertoi mitä kerrottavissa oli. Imin sen silmistäsi ja olin velkaa jumalalle kukon. Huone käänsi seinänsä minuun ja alkoi puristaa minuuttani kasaan. En ottanut mitään vastaan, maalasin itseni peiliksi, näytin miksi olen tullut. Tuhat kukkaa ja terälehdistä tee, makea juoma. Jos ei koskaan enää, niin tämän kerran vielä: Minä näin tämän hetken ja asuin sen reessä, kaiken näkyvän ja nähdyn nimissä, minä asuin! Terveydeksi jokaisen tämä viini - minä päätän jäädä ilman, olen menettänyt järkeni, tämä on päätös!

Suuntavaistoilu

Se, mitä kello on nyt, näyttäytyy minulle tyhjänä tilana katseen ja kellotaulun välissä, ei ole aikaa ellei ole intentiota

päätän elää kaikki hetket nyt
(aivan, herra Palomar)

tahdon suunta tämä tässä
eilen, huomenna nyt, hyväs-

                        -ti

Miksi ei

Ääneti lupaan itselleni leikata oman lankani mieluummin kuin ojentaa sakset vieraalle. Typerä maisema saa minut huonolle tuulelle. Ja kaikki nämä ajatukset: Halut, himot, pelot, rienat...voiko mikään olla enää koskaan samoin kuin 18.9.1984 klo 14:52:12? Ja miksi ei? Tahdon olla ajan herra ja valjastaa vuodet, käyttää niitä kuin suurta määrää rahaa.

Ihmisen historia

Oh yeah, tullaan ja sitten vaan mennään pois vai

pelko menee hiuksia pitkin päähän ja sitten me näännytämme itsemme pois, omituinen prosessi ihmiselo, kädet ja jalat ja pään nuppu, olisimme kukkia jos olisimme kauniimman väriset

mikään vuori ei valloitu ajatuksen voimalla, mutta silti me olemme kärkkäät

ajattelemaan ja uskomaan ihan mitä tahansa vaaditaan, ja ihan vain että
                    kaikki olisi hetken meidän

rakentavat suurta laivaa tuolla, tiedän, laivalla purjehtivat pois kaikesta

mutta se laiva on kirottu laiva ja palaa aina takaisin kuin haamu, lopullinen lähtö ei tällä tavalla onnistu nyt ikinä

odottaa satamassa ihmistä ihmisen historian jokainen sivu ja kappale, jokainen


virke ja pilkku, etäiset huudot.

Varjot

Kuulen
               kuinka itket

Ei tässä kovassa maassa
       kasva muu kuin varjot.

Sydämet ovat olemassa.

Olemme hiljaiset
kun hetki koittaa.

Minulla on aamu

Minulla on aamu
olemme kaikki hereillä

ja jotkut nukkuvat

piirrän aamunkoiton sanat suuhuni
rakentelen korttitalon perustukset ja sillan
päivän kävellä

Jos me emme nukkuisi lainkaan, minä mietin,
me maksaisimme yhteiskunnalle enemmän

ja kaikkialla olisi meluisaa aina, mutta
me nukumme silmät nurin kieli suussa sisällä

me nukumme kaikki halut pois ja paljon.

Kirjoittajan ikuisuus

Kirjoittajan ikuisuus: Ensimmäisiä onnistuneita kahta sanaa tai ensimmäistä hyväksyttävää virkettä edeltävä kuolonhiljaisuus, jonka aikana voisi hyvinkin kuulla jonkin pienen objektin putoavan mielen lattialle; ja sen iskeytyessä kovaa pintaa vasten voi kuulla kaiun kimmahtelevan mielen seinästä toiseen, vailla muuta päämäärää kuin ikuinen liike ja tavoite toteuttaa objektin kaikki mahdolliset positiot tyhjän mielen sisällä laskemattoman ajan kuluessa. Tämä on hyvin pelottavaa. Saatan katsoa ulos ja nähdä lintuauran kokoilevan rivejään muodostelmassa matkallaan kohti etelää ja pakoon kolkkoa pohjoisen talvea ja kuvitella olevani yksi niistä vain päästäkseni eroon painajaismaisesta hiljaisuudesta ja paetakseni paperikammoa. Lintuna ottaisin paikkani ja menisin muiden mukana sinne, minne aina on menty.


Mutta minä en ole lintu enkä opportunistisen liikkeen automaattinen kannattelija, minä tarvitsen sanani ja virkkeeni tunteakseni olevani olemassa ja samoin tarvitsen kammoni aloitusta kohtaaan siitä huolimatta, että se saa minut kieriskelemään tuskissani oman itseluotttamukseni ja saamattomuudenpelkoni painiskellessa kovin tasaväkisesti keskenään kykenemättä mitenkään ennustamaan kumpi lopulta voittaa.


Tärkeintä tässä on itse luomisen prosessi. En valitse paperikammoa ja synnytystuskaa saadakseni tuotoksen ilmoille ja tunteakseni ylpeyttä sen (toivottavasti) nauttivan arvostuksen johdosta. Tärkeintä on löytää oma flow, päästä sisälle itse luomisprosessiin, voittaa pelot ja ylittää kaikki kynnykset ja sitten vihdoin nähdä, kuinka kirjoittaminen - tai mikä tahansa muu tapa luoda - on saatettu alulle; ja itse prosessissa kirjoitusaktin tuottama tyydytys onkin sitten vertaansa vailla, jumalallinen, haikea ja surullinen yhtäaikaa, jopa tuskallinen, mutta niin palkitseva.