Béla BARTÓK: For Children

Sanon epäröimättä suullani sanat ja puhaltelen ilmaa väliin. Ajattelen tietoisesti jotakin lapsuuteni hetkeä, jona istuin pellon keskellä piikikkään heinäseipään varjossa hikoillen ja korvat kärpästen surinasta lukossa. Mielenkiintoinen ote elämästä. Eräs hetki ja sen kaiut. Jokainen hetki on sellaisenaan funktio - ei pidä vähätellä merkityksellisyyttä, sillä jokainen pieni sisältää kaikki suuremmat. Kuin maailmankaikkeus kirjoitettuna partikkeliin. Pienessä liikkeessä kaikkeuden koko kaari. Kämmenen läimäys paljasta olkaa vasten, paarman raato putoaa. Ja kaikki kuolemat tässä yhdessä, koko luomakunnan tuho.

Oi kaikkeus, anna edes jonkin loppua ja haihtua pois, edes joskus! Mutta minä tiedän. Sen tavan, jolla aika juoksuttaa tapahtumista ja jokaisessa tilanteessa piilevän maailmankaikkeuden. Ajattelen, että tahdon unohtaa kaikki unohtamani asiat, tahdon olla puhdas kaikkeudesta, eksistenssin neitseys, maan kamaran suola ja kaikki vedet -.

I come like water, and like wind I go

Missä on tarkoitus, minä mietin, ja jatkan miettimistä, päämäärättä, heittäen mieleni liikkeelle. Shostakovichin 'Leningrad' taustalla soiden hamuilen otetta jostakin, mistä tahansa, en löydä tarkoitusta millekään ja siitä syystä koko ajattelemisen ja olemisen prosessi vaikuttaa kuin kuivahtaneen olemattomiin, rehevästä ja elinvoimaisesta kukasta nahistuneeksi ruohon rainaksi. Päämäärättöyyden korvaa joskus pätevä metodi, joka ikään kuin johdattaa tarkoitukseen automaattisesti vahingossa, mutta juuri tänään en saata löytää sellaistakaan, olen elähtänyt, elähdytetty, ajattelemisen ja tuntemisen ja tekemisen potentiaali haaskaan unohdettuna.

Miellän tämän sieluni talon raiskatuksi temppeliksi, autioituneeksi olotilaksi, olen hylätty, hylännyt itseyteni ja antautunut lipumaan hetkissä eteenpäin kuin tukki virrassa, virrassa, jolla ei ole tunnettua päämäärää vaan ikuinen juoksu. Pyörittelen mielessäni ajatusta runokokoelman viimeistelystä, mutta pian sekin saa minut voimaan pahoin kaikessa tarkoituksettomuudessaan ja mitäänsanomattomuudessaan - minulla ei ole mitään muuta kuin ontto ruumis, joka toimii turhaantuneen mielen vankisellinä. Jokainen ajatus alkaa heti synnyttyään tempoilla ja poukkoilla seinästä seinään osoittaen tällä tavalla omaa kipuaan ja olemisensa harhautumista.