Rikka silmässä ja oma malka rokassa 

Yhden kerran minä kuljin luonnottomassa metsässä ja maa meni sitten mustaksi kuin pilvet, nostin
    himottoman katseeni ja silmiini kasvoivat terävät piikit enkä tahtonut satuttaa maisemaa
             vaikka

olin hyvin hallitsemattomassa tilassa enkä tahtonut lävistää luomiani sulkemalla niitä minun
        oli tarkoitettu nähdä kaikki ja tämä on silmän pakko

en tahtonut kuitenkaan paikasta pois, minuun oli kasvanut rustoiset juuret
        koska en halunnut liikkua enää ikinä,
luomet menivät kiinni eikä silmiä ollut enää;
                vaikka kaikki oleelliset asiat
olivat olemassa minä en piitannut ja punanahkaiset männyt kasvoivat eteen kaikkialla,
     tiiliseiniin nojailevat miehet kaupungeissa ja ruusutakkiset naiset!

edes tässä mustassa maassa eivät kadonneet myytit eivätkä infrastruktuurit, soitin
        sormilla kiihkeän tangon, riekaleiksi menivät lahjani jo aikaa sitten
nyt läpäisin tyhjyyttä piiloutumalla erääseen Bachin kantaattiin alati ja menin

     sitten niin syvälle siihen että kukaan
            ei enää kuule kun huudan tikapuita avuksi

ja olin vihainen tai pateettinen tai turhautunut enkä hahmota kielten eroja
    sanat
ovat hassuja kun ne eivät ole yhteismitallisia
 
        mustat ja valkoiset koskettimet ja mustat, tuuli heittää hyvästit päivittäin
rakensin olemisenluuloni siihen
        että olen koskematon jumala ja ehtymätön

sitten - kesken kaiken ajattelun ja typerän mutinan -
tulee suustani odottamatta kiihkeä purkaus kuin oksennuksen ääni
ja juoksen kaupunkiin niin nopeasti kuin pystyn
                    katsomaan kun juna ajaa varmasti suoraan ylitseni