Struktuuri

 1.

 Lumi piehtaroi tuulessa, ilman ääni laulaa.

Olen ajatellut kaiken kauas pois – totta tosiaan.



Ympärilläni vallitsee pelottava olotila,

kutsuu itseään Yhteiskunnaksi

                      se  puree raateluhampaillaan kaiken individualismin irti.



Erilaisuus on inhottava tauti, ruumiskasojen

                                            kanssa poltettava spitaali.



                      Kehon kuolio, letkut nenästä ja perseestä,

                      täysimu, täyspuhallus, pumppu pumppaa



kaiken minuudesta pois.



- Näin meillä värvätään puhtaita jäseniä!



 2.

Jäsen on tämän hirviön kiistaton ja irroittamaton osa,

se sukellutetaan esihistorialliseen formaliiniin jotta

                                            se säilyttäisi fossiiliutensa



eikä ikinä kasvaisi sukkahousuistaan ulos.



 3.

 Napoli on kaupungin nimi – joku tietää sen tai kaikki.



                      Napoli on symbolina kokijan, olion ja nimen triangeli.



 4.

 Yhteiskuntaa epäoikeudenmukaisempaa tilaa ei voi olla olemassa,



                      sen lattiaan

on valettu vääristyneiden kasvojen mosaiikki



                                            kansan kivetyt kasvot.



 5.

 Konkluusio:

Yksi on pilkottu rakastaviin limittäisiin koordinaatistoihin

ja sota on suloinen suudelma;



Rauhasta on tullut katatoninen kangistuma, jonka olemme oppineet

                                                                 huutamaan pois.

Nyt on kalkkunat

 ...että alan pikkuhiljaa luopua erinomaisuudestani ja kaikkivoipaisuudestani. Punaviini ei nähtävästi sovi minulle gallonittain nautittuna eikä kuukausien tähtäimellä, vaikka se hyvältä maistuu ja muuttaa ulosteen hauskasti mustaksi viikkokausiksi.

 Jouluna söin vetistä siivutettua lihatuotetta, jota kutsuttiin kinkuksi, enkä saanut yhtään lahjaa. Paitsi Nuutinpäivänä - silloin annoin itsekin ne lahjat, jotka annoin. Lahjominen on hauskaa siitä huolimatta, että sen kuuluisi olla Joulupukin hommia.

 Aloitin Elias Canettin Sokeat ainakin kolmannen kerran. Nyt olen niin nuutunut, että saatan jopa lukea sen loppuun.

 Kadulla kasvot pakastuivat ja taivas kaatoi jäätävää räntää vaatteisiin ja vaatteiden väleihin. Imin savun sätkästä ennen kuin se kastui, katkesi ja putosi. Loukkaantumatta, eleettä jatkoin matkaa kirjastoon palauttaakseni kirjat, joista paikallinen kirjastolaitos oli minua muistutellut kirjeitse viikottain. Tahtovat rahaa minulta kun luin niin kauan. Lukisivat itse, niin havaitsisivat, että siihen menee aikaa - varsinkin jos on kovin monta kirjaa ja ne lepäävät olohuoneen pöydällä kun minä ryyppään kaatopaikalla punkkua.

 Avioero ei sovi minulle eikä avioliitto. Tässä luomistilanteessani on tapahtunut jonkinlainen tuotantohäiriö, linjalle tuli tukos ja jotain jäi pois tai tuli liikaa. On hankalaa olla puutteellinen, vaikka minä rakastan tätä vajavaisuuden tuskaa toisinaan melankolisen hulluuden vallassa niin, että minun on joskus vaikea ajatella miltä oikeista ihmisistä voi tuntua.

 Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007.  

Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007. Nyt on menossa liskojen kuukausi.  Olen tyrmistynyt. Maailma menee menojaan. Yritän päästä kelkkaan taas.

 Luen Saarikoskea ja lukaisin myös Hosiaisluoman Saarikoski-elämäkerran. Vaivun Juomarin päiväkirjoihin ja kuvittelen, miltä näytän kun olen yhtä vanha ja rappeutunut kuin Pentti kuollessaan. Otsapantaa tuskin on kun ei ole tukkaakaan, mutta jokunen korvarengas ja lävistys saattaa olla ja kaikki mitä sanon on suurta runoa. Etsin itselleni Mia Berneriä vastaavan äitihahmon, joka pitää minut aisoissa ja punaviineissä.

 Työelämään palaaminen tekee hyvää ja pahaa. Mutta uivathan lohetkin saatana vastavirtaan. Ja vain paritellakseen. Ja sitten kuollakseen. Elämä on analogioiden farssi. Vichy-vesi kutsuu pullosta, että juo minut ja keksi sanoo, että haukkaa minusta. Aion kasvaa suureksi taas.

Jokainen kalteva kirjain

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien välistä öinen kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti kaikkien neuleiden läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.

 Ajattelin taas tehdä kirjoittamisesta kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen kappale, jokainen rivi, jokainen kirjain ja jokainen kalteva merkki. Kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni.

 Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä minulla olisi aihetta ajatella, että olisi yhtään kylmä.

Jalka on se mikä vie eteen

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien takaa kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.



 Ajattelin tehdä kirjoittamista kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen rivi, jokainen kirjain ja kalteva merkki, kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni. Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä olisi yhtään kylmä.

Kengistä kirjaperhosiin

Astuin raitiovaunun eteen ja minulla oli äkisti jalassa kengät, joita olin unohtanut inhoavani. Siksi juoksin nopeasti pois ja kuulin kun raitiovaunu piti raitiovaunun ääntä ja sitä odottavat ihmiset eivät pitäneet mitään ääntä. Ihmiset eivät täällä pidä odottaessaan ääntä vaan ovat kukin omalla tahollaan ryhmittyneinä jokainen katse suunnattuna tarkasti sellaiseen suuntaan, johon ei toinen katse osuisi samaan aikaan. Tosin ne katseet leikkaavat toisensa monissa kohdissa - aivan kuin vanhassa geometrian oppikirjassa tai kuin häämöttävän kaupungin perspektiivissä. Minulla on kiire ja kun linnut pyrähtivät lentoon laihan puun lehdettömiltä oksilta, olin minä jo mennyt tai sitten en huomannut enempää.


Luin nojatuolissa Canettin Sokeat puoleen väliin ja tuli makaavaan mieleen onneksi siinä sellainen ajatus, että saatan mennä tässä nojatuolissa tämän loppuun asti tällä kertaa.


Kun ihmiset kävelevät oveni ohi, on kuin tietäisin ettei kukaan tänne tule vaikka oikeastaan olenkin melko vakuuttunut tästä. Istun pitkän ajanjakson nojatuolissa, sitten menee kirja perhoseksi rinnalle, runttaan savukkeen tyhjään hillopurkkiin, jonka suljen kannella ja annan silmien vajota savuavaan mereen keskellä kaikkea sitä, mistä en tiedä juuri mitään ja mistä tahtoisin kuitenkin olla hyvin varma.


Tämä on tragedia. Kuin jokin Kronoksen unohtama mitätön pilkku kaikkeudessa ja minä olen jäänyt siihen tahmealla liimalla kiinni sillä tavalla, etten pääse takaisin raitiovaunuun enää vaan on mentävä kotiin näillä kengillä ja ne ovat kuin köyhän kengät maalauksesta, jonka kuva minulla on yhdessä kirjassa jonkin hyllyn puristuksissa. Matkat ovat jaloilla liikuttuina pitkiä. Matkoista minun on sanottava myös, etten tohtisi jättää yhtään matkaa taittamatta, ja että matka on aina uudelleen aktualisoituva preesens jokaiselle ihmiselle - en ole kuullut kenestäkään, joka olisi kulkenut sen loppuun tai jolla se ei olisi kesken.


Matkustaminen nojatuoliin kun kutistun kuivahtaneen kirjaperhosen alle pieneksi kylmää karkuun jaksamatta ja tahtomatta liikkua lämmittääkseni itseäni millään muulla tavoin!



Ja sitten olen äkisti helpottunut siitä, että asioiden laidat ovat miten ovat ja että kaikki tahtoo olla huonommalla tolalla kuin aiemmin. Mutta kun tämän näkee nukahtamisen hetkellä ennen kaikkea selkeästi, voi olla varma, että saa mennä täältä pois ihan silloin kun tahtoo ja avata silmät kun ei jaksa mitään muuta tehdä.

Kristian Smedsin Tuntematon ja teloitetut

Seurasin puolihuolimattomasti, kuinka Smedsin Tuntematon sotilas sai aikaan koko kansan varvistuksen ja odottavan hiljaisuuden - etenkin veteraaninäyttelijä Matti Raninin eräässä lööpissä etukäteen näytelmää kohtaan ilmaiseman paheksunnan kannustamana. Kristian Smedsin Tuntemattomassa kun ammutaan lopuksi kaikki - niin Tarja Halonen kuin Kai Chydeniuskin. Odotimme hiukset pystyssä uutta jumalanteatteria ja kansallista pyhäinhäväistystä, kun kaikki mediaikonimme hyökkäisivät tätä kulttuuriperinnön- ja hallitusvallanraiskausta vastaan yhtenä rintamana sähköisen ja painetun median siivittämänä. Oikeudenkäyntejä ja kunnianloukkausjuttuja. Toisin kävi. Pelastava ritari, toinen tunnustettu veteraaninäyttelijä Esko Salminen ehti ärähtää ennen ensi-iltaa vakuuttavan puoltonsa poikansa tähdittämälle näytelmälle - tai pikemminkin hän ehti ignoorata paheksuvasti moukkamaisena julkisuudessa mokoman hyvää teatteria vastaan suunnatun polemiikin.

Mutta viimeisen naulan vielä auki olleelle keskustelulle iski suvaitsevaisuudestaan tunnettu kulttuurinpuoltaja, muumimamma ja presidentti Tarja Halonen. Hän saapui ensi-iltaan henkilökohtaisesti kaikessa presidenttiydessään ja totesi lopuksi, että näytelmä oli monessa suhteessa hyvin tehty. Joskin hän ehkä olisi itse ollut lopun suhteen optimistisempi.

 Portilla

toisin kuin toisenlaisina hetkinä ja aiemmin, kun olimme nuoret ja lihaisat, väkevät sekä toivoa ja uhmaa täynnä, kun ojensimme hamuavat ja uhmakkaat kätemme tulevaisuuteen ja kourimme itsellemme kaiken, joimme viinin ja söimme ruoan, humalluimme kaikesta, hamusimme lisää, paisuimme, janosimme ja ojensimme kätemme taas!

nyt me näkemättä ja kuulematta seisomme jonossa portilla eikä kukaan meistä piittaa mistään enempää kuin kukaan toinen, on olemassa kaikenlaisia asioita, jotka ovat olleet meille merkitseviä, mutta tässä odottavassa asetelmassa me osoitamme kuivuneella ja maholla lihallamme kaikki taivasta kohden kuin pistimet, ivaavat, mutta matelevat pistimet ja ulkonevat jänteemme ja luumme sekä nahan mustelmat ja varjot ovat kaikille yhteiset emmekä lopulta olekaan tärkeitä kukaan eikä kenelläkään meistä ole parempia mahdollisuuksia kuin muilla ja me tiedämme sen hyvin kaikki

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.

Putinista Reaganiin, Rockyyn ja muihin supersankareihin  

 Olen seurannut venäläistä vaalifarssia. Koko prosessin ajan minua on vaivannut kummallinen ja tunnistamaton déjà vu -kokemus. "Vaalikamppailussa" on ollut jotakin niin tuttua, ennakolta tiedettyä, ennalta koettua - jotakin suorastaan turvallista ja kotoisaa. Ihmettelin asiaa.

 Tänään katsoin viimein netistä Putinin propagandavideon, jossa tämä entinen KGB-mies esiintyi maastohousuissa jylhässä erämaajokimaisemassa tissit paljaina Hyvät, pahat ja rumat -tunnarin kiiriessä taustalla vuoren seinästä toiseen. Yhtenäinen Venäjä -puolueen pääehdokkaan käsiin oli asetettu milloin mikin maskuliinisuuden tai vallan fetissi: kivääri, heittokalastusvapa, kännykkä...taustalla vilisi välissä ilmeisesti jonkinlaisena puolustettavana kotijoukkona ja vetoamisen kohteena naiskasvojen warhol-tyylisesti sommiteltu armada. Jos tästä jokin tuli mieleen, niin Rocky Balboan ja Ivan Dragon kohtaaminen taannoisessa Rocky-elokuvassa - sillä erotuksella, että tässä farssissa paha venäläinen voittaa joka tapauksessa. Mutta olihan Reagankin ensin näyttelijä, ja samoin Schwarzenegger. Toisaalta alkaa tuntua, että ennen noustiin näyttelijyydestä kuuluisuuden kautta politiikkaan, mutta nykyään sama ketju on kääntynyt päinvastaiseen järjestykseen.

 Sitten yritin tietoisesti tavoittaa laajempaa historiallista kontekstia. Ja yllättäen tunsinkin tavoittaneeni déjà vu -kokemukseni lähteen! - Samalla tapaa olen tuntenut aikanaan, kun nuorempana vielä opiskelin historiankirjoista 1900-luvun suurten diktaattorien valtakausia ja valtaannousuja. Samalla naiivilla ja narsistisella periksiantamattomuudella ja röyhkeällä itsensänostamisella ovat asemansa lunastaneet niin Stalin kuin Hitlerkin. Sama vire tuntuu valitettavasti levinneen myös meren taakse ja sekä lähi- että kauko-itään.

 Vai olisiko kyseessä kuitenkin vallan ja vallanpitäjien ikiaikainen, globaali ja kumoamaton perusvire, joka luo pelokkaalle yksilölle turvallisuudentunteen ja vapauttaa hänet tekemästä vaikeita, vastuullisia ja pelottavia valintoja.

Näin meitä johdetaan.