Solitudi

Puheen ääni murtuu hiljaa valoisassa huoneessa auringon keilaan, jossa pöly huolettomasti tanssii. Asia jää minulle epäselväksi, puhe jää pelkäksi puheeksi, sattumanvaraiseksi ja tarkoituksettomaksi foneettiseksi äänen leikiksi. Tarttuisin tätä ääntä kädestä - jos sillä olisi käsi - ja tanssisin sen kanssa tyhjän huoneen musiikin.

Taittelen tilanteen taskuuni ja opetan itseni katsomaan eteenpäin: Tämä huone ja minä olemme astuneet liian valmiiseen maailmaan aivan liian valmiina. Me olemme veistetyt muotoon, joka ei jousta, ja tämän muodon sisällä sielut vääntelehtivät, ongenkoukun madot, kuin vain viimeistä hetkeään vailla.

Silmäni sanovat, että niiden jaksaminen katkesi ja muurautuvat umpeen.