Kuin katsoisi maailman halki

 Hiljaisuudessa on se hieno puoli, että se ei asetu katseen tielle. Avaan kirjan kannet yhä uudestaan ja uudestaan kun kello roikkuu seinällä, ikkunasta tulee pimeää valoa - sitteSynkkä taivasn muistan äkillisesti kaikki kadonneet valokuvat enkä tahdo nähdä niitä enää milloinkaan. Sokeus olisi minusta joskus ihanteellinen tila. Näkeminen on polttava Nemesis. Olisi helpottavaa huomata olevansa immuuni tuskalle ja elää kuin jokin sellainen, mikä ei elä.

Maailman laidalla ei ole mitään

eniten minä muistan kuinka suuret joukot kasaantuvat kivisiin satamiin ja suut, niistä tulee vihaista ja pelokasta marssilaulua tai rytmillistä ja jatkuvaa yhteisääntä, mutta minun on tunnustettava, että ihminen on aina kovin äkillisesti hyvin pieni ja vaikka mikä tahansa laiva kulkisi aina horisonttiinAava saakka ja pois asti, ei olisi suurempaa pienuutta kuin olla heitettynä hampaat suussa näiden yhteisten rakenteiden lattialle

sielusta saattaa kasvaa kirottu kukka, minä muistan ja olen varma, ja massojen purjehtiessa saman kaavun alla on kaikilla aina yhtä kylmä ja kysyvä katse, Jumalalla ei ole tässä asetelmassa leposijaa ja kun heidän kätensä ojentautuvat anovasti luisevat, verinaarmuiset sormet pystyssä, suut ammollaan ja alasti, minä olen pahoillani ja häpeän

kun veden laidan yli nousee kammottava kelmeä valo, ovat kaikki Totuuden Kirjat auki ja ne on nopeasti suljettava harrastetusta todellisuudesta, sitten kaikki ovatkin laivan kannella nahat luiden varassa roikkuen ja päämäärä leviää kaikkiin ilmansuuntiin ja ilmansuuntien väleihin kuin lattialle kaatunut verinen viini

minä, sanani on tahaton tahmea tahra, juoksen sormillani kavalasti kaikesta pois

Olkoot kaikki nälät ja janot pyhitettyjä kynsien raapiessa pakenevia selkiämme.

Eniten merkitystä on unohdetulla

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän.Vanavesi Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.


 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Muistoja ei ole oikeasti olemassa

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän. Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.



 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Paluu

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, kuten pillein, viirein ja lipuin varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle samalla meitä ei enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen, erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät. Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä.

Pienessä valossa 

  Astun huoneeseen ja olen yksin, mutta aivan helposti en siitä vakuutu, vaikka minulla onkin asiasta pikemminkin tieto kuin olettamus. Ääntä on, on musiikkia ilmassa on paljon viuluja ja jousia, oikeita huiluja vai vääriä, siitä en ole varma, Brandenburgilaiskonsertto ja sitten on kuin salamavalo leimahtaisi mikrosekunniksi ja paljastaisi kaiken, vaikka niin ei tietenkään oikeasti tapahdu. Sitten tulee nopeasti lämmin, unettaa.

 Varjoja on paljon ja paljon pieniä lamppuja - omituista ettei tässä asunnossa ole yhtään suurta lamppua; toki asia saattaa olla niinkin, että tässä asunnossa mikään lamppu ei voi näyttää suurelta, olla suuri. Se on tämän asunnon ominaispiirre - että täällä ei voi olla suuria valaisimia vaikka olisikin -,  jonka selvittämiseen minulla ei ole aikaa eikä laatua, mutta mitään oikeaa tekemistä minulla ei kyllä ole. Pientä ja hieman siivotonta, papereita on joissakin asennoissa ja kynän muste usein leviää papereille tahraten ne siniseksi, mikä on minusta kovin ruma väri kirjoitukselle, varsinkin jos yrittää kirjoittaa hyvin.

 On muistettava minne astuu ja on helppo muistaa minne menee jalka tai käsi kun kaikki on niin lähellä. Käsi liikkuu loivaa kaarta välittömästi sisääntulon jälkeen, vartalo kiertää mukana vain hivenen, pysyy jonkinlaisessa suorassa ja valmiissa asennossa suhteessa kaikkiin vaihtoehtoihinsa liikkua seinien välillä ja seinien eteen on laitettu hyllyt ja hyllyille kirjoja, käsi jatkaa kuitenkin kaarta seinien ja hyllyjen välikössä ja osuu vahingossa poimimaan yhdestä huonommasta hyllystä kirjan, jota en ole oikein ajatellut ja sitten on hetki etten juuri mitään muista.

 Istun milelläni kovin pitkään samassa asennossa ja pidän sitä hieman häpeällisenä piirteenä, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Saattaa mentä tunteja, kun nostan kirjan ja lasken kirjan, ja taas, ummistan silmät ja on yö ja päivä, nostan ja lasken kirjan paperipinon päälle - voisi sanoa jopa, että aina yhtä huolimattomasti pöydälle kuivuneeksi perhoseksi ja ajattelen silmät kiinni, että olenko minä mukana oikeastaan missään, tai että onko olemassa jotakin, mikä jollakin tavoin havainnoisi puuttumiseni tai poissaolemiseni. Tulen siihen tulokseen, että tuoli, lehtiö ja kynä olisivat ikävissään jos niillä olisi tunteet, mutta on sulaa hulluutta puhua tästä koska varjot ovat jo alkaneet painaa ja valosta tulee säteisempi kun silmää alkaa väsymyksestä siristellä ja lampusta tulee tuhatpiikkinen tähti ja niitä on sitten useampi, joiden kanssa minä luen ja ajattelen ja menen musiikkiin ja uneen.

Struktuuri

 1.

 Lumi piehtaroi tuulessa, ilman ääni laulaa.

Olen ajatellut kaiken kauas pois – totta tosiaan.



Ympärilläni vallitsee pelottava olotila,

kutsuu itseään Yhteiskunnaksi

                      se  puree raateluhampaillaan kaiken individualismin irti.



Erilaisuus on inhottava tauti, ruumiskasojen

                                            kanssa poltettava spitaali.



                      Kehon kuolio, letkut nenästä ja perseestä,

                      täysimu, täyspuhallus, pumppu pumppaa



kaiken minuudesta pois.



- Näin meillä värvätään puhtaita jäseniä!



 2.

Jäsen on tämän hirviön kiistaton ja irroittamaton osa,

se sukellutetaan esihistorialliseen formaliiniin jotta

                                            se säilyttäisi fossiiliutensa



eikä ikinä kasvaisi sukkahousuistaan ulos.



 3.

 Napoli on kaupungin nimi – joku tietää sen tai kaikki.



                      Napoli on symbolina kokijan, olion ja nimen triangeli.



 4.

 Yhteiskuntaa epäoikeudenmukaisempaa tilaa ei voi olla olemassa,



                      sen lattiaan

on valettu vääristyneiden kasvojen mosaiikki



                                            kansan kivetyt kasvot.



 5.

 Konkluusio:

Yksi on pilkottu rakastaviin limittäisiin koordinaatistoihin

ja sota on suloinen suudelma;



Rauhasta on tullut katatoninen kangistuma, jonka olemme oppineet

                                                                 huutamaan pois.

Nyt on kalkkunat

 ...että alan pikkuhiljaa luopua erinomaisuudestani ja kaikkivoipaisuudestani. Punaviini ei nähtävästi sovi minulle gallonittain nautittuna eikä kuukausien tähtäimellä, vaikka se hyvältä maistuu ja muuttaa ulosteen hauskasti mustaksi viikkokausiksi.

 Jouluna söin vetistä siivutettua lihatuotetta, jota kutsuttiin kinkuksi, enkä saanut yhtään lahjaa. Paitsi Nuutinpäivänä - silloin annoin itsekin ne lahjat, jotka annoin. Lahjominen on hauskaa siitä huolimatta, että sen kuuluisi olla Joulupukin hommia.

 Aloitin Elias Canettin Sokeat ainakin kolmannen kerran. Nyt olen niin nuutunut, että saatan jopa lukea sen loppuun.

 Kadulla kasvot pakastuivat ja taivas kaatoi jäätävää räntää vaatteisiin ja vaatteiden väleihin. Imin savun sätkästä ennen kuin se kastui, katkesi ja putosi. Loukkaantumatta, eleettä jatkoin matkaa kirjastoon palauttaakseni kirjat, joista paikallinen kirjastolaitos oli minua muistutellut kirjeitse viikottain. Tahtovat rahaa minulta kun luin niin kauan. Lukisivat itse, niin havaitsisivat, että siihen menee aikaa - varsinkin jos on kovin monta kirjaa ja ne lepäävät olohuoneen pöydällä kun minä ryyppään kaatopaikalla punkkua.

 Avioero ei sovi minulle eikä avioliitto. Tässä luomistilanteessani on tapahtunut jonkinlainen tuotantohäiriö, linjalle tuli tukos ja jotain jäi pois tai tuli liikaa. On hankalaa olla puutteellinen, vaikka minä rakastan tätä vajavaisuuden tuskaa toisinaan melankolisen hulluuden vallassa niin, että minun on joskus vaikea ajatella miltä oikeista ihmisistä voi tuntua.

 Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007.  

Lopetin punaviiniperseet 23.12.2007. Nyt on menossa liskojen kuukausi.  Olen tyrmistynyt. Maailma menee menojaan. Yritän päästä kelkkaan taas.

 Luen Saarikoskea ja lukaisin myös Hosiaisluoman Saarikoski-elämäkerran. Vaivun Juomarin päiväkirjoihin ja kuvittelen, miltä näytän kun olen yhtä vanha ja rappeutunut kuin Pentti kuollessaan. Otsapantaa tuskin on kun ei ole tukkaakaan, mutta jokunen korvarengas ja lävistys saattaa olla ja kaikki mitä sanon on suurta runoa. Etsin itselleni Mia Berneriä vastaavan äitihahmon, joka pitää minut aisoissa ja punaviineissä.

 Työelämään palaaminen tekee hyvää ja pahaa. Mutta uivathan lohetkin saatana vastavirtaan. Ja vain paritellakseen. Ja sitten kuollakseen. Elämä on analogioiden farssi. Vichy-vesi kutsuu pullosta, että juo minut ja keksi sanoo, että haukkaa minusta. Aion kasvaa suureksi taas.

Jokainen kalteva kirjain

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien välistä öinen kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti kaikkien neuleiden läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.

 Ajattelin taas tehdä kirjoittamisesta kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen kappale, jokainen rivi, jokainen kirjain ja jokainen kalteva merkki. Kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni.

 Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä minulla olisi aihetta ajatella, että olisi yhtään kylmä.

Jalka on se mikä vie eteen

 Jalka on se mikä vie eteen, ajattelemalla minä palaan ikuisesti. Avasin ikkunan näitä miettien ja sytytin savukkeen, sisään tuli raamien takaa kylmä viima, joka ajoittain tunki villapaidan alle, tai peräti läpi, ja sai polttamisen tuntumaan jotenkin samalta kuin niljakkaan kalan fileeraus tai rakastelu Baudelairen tapaan.



 Ajattelin tehdä kirjoittamista kuin työtä ja halusin koota kaikki keskeneräiset tekstini tehdäkseni ne loppuun asti, mutta keskeneräisiksi osoittautuivat kaikki tekstit, jokainen rivi, jokainen kirjain ja kalteva merkki, kaikki on vielä toimittamatta loppuun - kaikki! Minulla ei ole mitään, minulle on luvattu paljon ja minä olen jättänyt antamatta kaiken minkä olen luvannut, minä juon säntillisistä rakeista tehtyä pikakahvia kiireettä tyhjään mahaan eikä minulla ole yhtään valmista ajatusta itsestäni. Jos olisin sokea, minä kirjoittaisin tuhat kirjaa näkevien elämästä, ihan tuosta vaan, ja kun näkevät lukisivat ne, minusta tulisi oikea ihminen kaikkien silmissä ja varjot venyisivät leppoisasti samalla kun minä istuisin ilman syytä tuolissa eikä olisi yhtään kylmä.

Kengistä kirjaperhosiin

Astuin raitiovaunun eteen ja minulla oli äkisti jalassa kengät, joita olin unohtanut inhoavani. Siksi juoksin nopeasti pois ja kuulin kun raitiovaunu piti raitiovaunun ääntä ja sitä odottavat ihmiset eivät pitäneet mitään ääntä. Ihmiset eivät täällä pidä odottaessaan ääntä vaan ovat kukin omalla tahollaan ryhmittyneinä jokainen katse suunnattuna tarkasti sellaiseen suuntaan, johon ei toinen katse osuisi samaan aikaan. Tosin ne katseet leikkaavat toisensa monissa kohdissa - aivan kuin vanhassa geometrian oppikirjassa tai kuin häämöttävän kaupungin perspektiivissä. Minulla on kiire ja kun linnut pyrähtivät lentoon laihan puun lehdettömiltä oksilta, olin minä jo mennyt tai sitten en huomannut enempää.


Luin nojatuolissa Canettin Sokeat puoleen väliin ja tuli makaavaan mieleen onneksi siinä sellainen ajatus, että saatan mennä tässä nojatuolissa tämän loppuun asti tällä kertaa.


Kun ihmiset kävelevät oveni ohi, on kuin tietäisin ettei kukaan tänne tule vaikka oikeastaan olenkin melko vakuuttunut tästä. Istun pitkän ajanjakson nojatuolissa, sitten menee kirja perhoseksi rinnalle, runttaan savukkeen tyhjään hillopurkkiin, jonka suljen kannella ja annan silmien vajota savuavaan mereen keskellä kaikkea sitä, mistä en tiedä juuri mitään ja mistä tahtoisin kuitenkin olla hyvin varma.


Tämä on tragedia. Kuin jokin Kronoksen unohtama mitätön pilkku kaikkeudessa ja minä olen jäänyt siihen tahmealla liimalla kiinni sillä tavalla, etten pääse takaisin raitiovaunuun enää vaan on mentävä kotiin näillä kengillä ja ne ovat kuin köyhän kengät maalauksesta, jonka kuva minulla on yhdessä kirjassa jonkin hyllyn puristuksissa. Matkat ovat jaloilla liikuttuina pitkiä. Matkoista minun on sanottava myös, etten tohtisi jättää yhtään matkaa taittamatta, ja että matka on aina uudelleen aktualisoituva preesens jokaiselle ihmiselle - en ole kuullut kenestäkään, joka olisi kulkenut sen loppuun tai jolla se ei olisi kesken.


Matkustaminen nojatuoliin kun kutistun kuivahtaneen kirjaperhosen alle pieneksi kylmää karkuun jaksamatta ja tahtomatta liikkua lämmittääkseni itseäni millään muulla tavoin!



Ja sitten olen äkisti helpottunut siitä, että asioiden laidat ovat miten ovat ja että kaikki tahtoo olla huonommalla tolalla kuin aiemmin. Mutta kun tämän näkee nukahtamisen hetkellä ennen kaikkea selkeästi, voi olla varma, että saa mennä täältä pois ihan silloin kun tahtoo ja avata silmät kun ei jaksa mitään muuta tehdä.

Kristian Smedsin Tuntematon ja teloitetut

Seurasin puolihuolimattomasti, kuinka Smedsin Tuntematon sotilas sai aikaan koko kansan varvistuksen ja odottavan hiljaisuuden - etenkin veteraaninäyttelijä Matti Raninin eräässä lööpissä etukäteen näytelmää kohtaan ilmaiseman paheksunnan kannustamana. Kristian Smedsin Tuntemattomassa kun ammutaan lopuksi kaikki - niin Tarja Halonen kuin Kai Chydeniuskin. Odotimme hiukset pystyssä uutta jumalanteatteria ja kansallista pyhäinhäväistystä, kun kaikki mediaikonimme hyökkäisivät tätä kulttuuriperinnön- ja hallitusvallanraiskausta vastaan yhtenä rintamana sähköisen ja painetun median siivittämänä. Oikeudenkäyntejä ja kunnianloukkausjuttuja. Toisin kävi. Pelastava ritari, toinen tunnustettu veteraaninäyttelijä Esko Salminen ehti ärähtää ennen ensi-iltaa vakuuttavan puoltonsa poikansa tähdittämälle näytelmälle - tai pikemminkin hän ehti ignoorata paheksuvasti moukkamaisena julkisuudessa mokoman hyvää teatteria vastaan suunnatun polemiikin.

Mutta viimeisen naulan vielä auki olleelle keskustelulle iski suvaitsevaisuudestaan tunnettu kulttuurinpuoltaja, muumimamma ja presidentti Tarja Halonen. Hän saapui ensi-iltaan henkilökohtaisesti kaikessa presidenttiydessään ja totesi lopuksi, että näytelmä oli monessa suhteessa hyvin tehty. Joskin hän ehkä olisi itse ollut lopun suhteen optimistisempi.

 Portilla

toisin kuin toisenlaisina hetkinä ja aiemmin, kun olimme nuoret ja lihaisat, väkevät sekä toivoa ja uhmaa täynnä, kun ojensimme hamuavat ja uhmakkaat kätemme tulevaisuuteen ja kourimme itsellemme kaiken, joimme viinin ja söimme ruoan, humalluimme kaikesta, hamusimme lisää, paisuimme, janosimme ja ojensimme kätemme taas!

nyt me näkemättä ja kuulematta seisomme jonossa portilla eikä kukaan meistä piittaa mistään enempää kuin kukaan toinen, on olemassa kaikenlaisia asioita, jotka ovat olleet meille merkitseviä, mutta tässä odottavassa asetelmassa me osoitamme kuivuneella ja maholla lihallamme kaikki taivasta kohden kuin pistimet, ivaavat, mutta matelevat pistimet ja ulkonevat jänteemme ja luumme sekä nahan mustelmat ja varjot ovat kaikille yhteiset emmekä lopulta olekaan tärkeitä kukaan eikä kenelläkään meistä ole parempia mahdollisuuksia kuin muilla ja me tiedämme sen hyvin kaikki

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.