Kevyt valo keihästää huomiokykyni rippeet.

Kuolleista palautumisen löyhä prosessi

 Vanhojen merkintöjen puolihuolimatonta tarkastelua ja läpilukua sekä uudelleen esiinsaattamista, uusien tai syntyvien ajatusten kerroksittainen harso.

 In progress: Kaivelen vanhaa materiaalia ja tunnustelen uutta. Wanhat: DreamOnly(.com) & Kuollutpiste (kuollut.arkku.net - RIP Kuollut, tietokantapalvelimen päivitys kuoletti Joomla!n)

Olipa kerran....

 Istuminen autossa kun toinen henkilö ajaa - etkä tule juurikaan toimeeen tämän kyseisen autokuskin kanssa noin niin kuin muuten, mutta olet pakotettu tälle työmatkalle. Pitkää matkaa, tauotta, pimeässä, laskien omia sormia, muistellen ulkoa runoja tai piin desimaaleja. Kuljettajalla on raivostuttava tapa puhua hitaasti, keskeyttämättä, irrationaalisia lauseita ja virkkeitä ja anekdootteja, joista et saa yhtään mitään selkoa vaikka keskityt. Katseesi eksyy tavan takaa sivupeiliin nähdäksesi itsesi ja todistaaksesi itsellesi, että olet todellinen ja sinä itse etkä mikään kummitus tämän autonomistajan unessa.

Toivot, että auto jäisi hirven alle ja vammauttaisi kuljettajan pysyvästi ja hänen todettaisiin ajaneeen alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena, ja sittemmin menettäisi työnsä, jonka sinä sitten perit tuntuvine palkankorotuksineen ja koska entisen ystäväsi vaimo on vielä hehkeä sekä viriili ja hänen ex-miehensä rullatuolissa erityisvankilassa, tämä vaimo iskee silmänsä sinuun ja hänen entinen miehensä eli sinun entinen työtoverisi löytää vankilassa todellisen seksuaalisuutensa ja sormustautuu latino-tappajan seksiorjaksi ja te kaikki elätte onnellisina elämänne loppuun saakka.

Kunnolliset ihmiset

Korkeat korot lyövät katua
tahraisen olutlasin läpi hymyilee aamuaurinko vittumaista hymyään

          siitäs sait saatanan juopporenttu
mutta tämä parantelee päänsärkyä ohrasella, piittaamatta, laskee
tupakat askista ja imaisee yhteen tulen viimeisestä tikusta

maa eli asfaltti ja mukulakiveys, istutusten uppoastiat, vesialtaat ja suihkulähteet
kaupungin karu perusta, ime siinä sitten kaljaa ja katsele kun kunnolliset ihmiset menevät töihin
tai tekevät töitä
tai ryypiskelevät kossuvissyjä lautapöytäisellä terassilla

raavit tukastasi oksanpätkiä vietettyäsii yön Hagiksen rannan pensaikossa
     olut on hassu juoma, kun sitä juo, sitä juo, joskus sitä ei jaksa, eikä sitten juo
ottaa mieluummin jotain on the rocks tai dry

(omituista että Suomen baarimikot eivät osaa lausua sanaa gin)

lahkeessakin on joku piikkinen pensaanoksa
kertomassa edellisyön tarinaa
josta et kylläkään juuri mitään muista

sitten katsot taivaalle ja aurinkoon ja sokaistut ja se tekee sinusta
yhden suuren kivuliaan buddha-orgasmin

ja sitten taas millään ei ole mitään merkitystä ja
kierrät viisi lonkeroa olutlasin ympärille

Perkeleen narri

Minä mietin maaseutua ja puita, metsää
Kuinka auringon valo kaivaa tiensä lehvistön
ja neulaston lävitse alas tiheään ja soiseen saniaismetsään

Minä tulin poimimaan sieniä ja löysin oivallisen niityn (gastronomia tai kulinaariset nautinnot eivät liittyneet tähän aktiin)
poimin silokit suoraan hevosenpaskasta ja ravistin ne puhtaaksi
        sen verran kun maltoin

 Evästauko kruunaa sienimetsän kuin sienimetsän.

Sitten valo alkoi yhtäkkiä tulla lehvistön läpi
ei kierrellä sopivia aukkoja etsien vaan aurinko paistoi kaiken materian läpi suoraan minuun
ja minusta tuli hetkessä uuesti syntynyt Aurinkokuningas

 "Missä minun narrini on" minä huusin, sillä minä tarvitsin narrin,
kuningas tarvitsee aina narrin tai monta narria on aina parempi kuin yksi ainokainen narri

 Huusin narriani ja kävelin puiden läpi pois metsästä ja tietä pitkin tuli auto minua kohti,
vaikka toisaalta ei sillä juuri ollut muita vaihtoehtoja koska minä seisoin sen kaistalla raajojani viskellen ja narriani huudellen

     Ystävällinen autoilija huomasi hätäni
ja kiersi kohteliaasti ohitseni vastaantulevan kaistan kautta

 Minä huusin perkeleen narria koko yön, se oli paennut metsään
 tai ehtinyt viimeiseen bussiin joltakin pysäkiltä ennen minua ja istui nyt minun  sohvallani katsomassa minun elokuvaani

     aurinkoa ei ollut, oli kuu ja se laskeutui sinä yönä liki maan tasalle
 olisin koskettanut sitä jos olisin uskaltanut

Löysin karhunpesän ja päätin nukkua siellä päätä selväksi, aamulla havaitsin
ettei se ollut karhunpesä sen enempää
kuin mikään muukaan kaatuneen puun kanto on, perkeleen narri.

Kotona kuivasin sitten punakärpässienet ja nautin ne oraalisesti kahteen kertaan.

Tuulee

 Vaietessani äkillisesti saatan kuulla vielä hetken aikaa omien sanojeni kaiun - onttoudesta puheen ollen - ja olen heti niin valmis leimaamaan sen matkalipun minne tahansa tai vielä kauemmaksi päästäkseni kuulemasta kuinka tyhjä sieluni rummuttaa.

- - -

  Toisinaan elämä kulkee vimmatusti ja taaksensa katsomatta, tavalla joka kuljettaisi turvallisesti, varmasti ja nopeasti perille mihin tahansa hyväksyttävään päämäärään.

 Toisinaan, joskin harvakseltaan eikä lainkaan välttämättä, elämä seisahtuu sijoilleen: Kuolema, tyhjyys, suru, pelko - jähmettyneenä näihin, brutaalisti pysäytettynä, estettynä, vaiti. Tuskainen Stilleben, kauhun itselleen lojaali tasapaino.

Tämä on kiertokulku, sielunvaellus, elämän syklinen runomitta.

 - - -

Muistiin merkitsemisestä

 Sanat, on laskettava tarkoin kaikki sanat, ettei yksikään, joka minusta pääsee, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

 Olen laskeva myös tauot! Pitkä ja lyhyt merkki, perustavat aksioomat, nolla ja yksi, positiivinen varaus ja negatiivinen, mutta:

Kahden kaukaisen merkin välissä on nykyhetki, ainoa todella oleva, Das Ding an Sich, varjojen idea,  puhujan kieli ja mieli, foneettisen ilmaisun ensimmäinen liikuttaja

hiljaisuus


- - -

Isoa miestä paleltaa.

Minulla on kylmä. Lumi on maannut tänään maassa eikä vihmo vinhasti kun tuuli meni jonnekin muualle puhaltelemaan.

Minulla on kylmä.

 Kokoilen kahdelta eri pöydältä sekavaksi nivaskaksi puoliksi tai täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja ja vihkosia, nitä on lähinnä kokoja A4 ja A5. Jostakin kuitenkin löytyy aina jokin pientäkin pienempi muistilappu tai A6, jolle on niin varmasti kirjoitettu tärkeitä asioita, että sekin on poimittava pinon keskelle. Sitten nostan pinkan jonnekin korkealle hyllylle tai survon pöytälaatikkoon, paikkaan jossa se ei ole ihan heti tiellä. Sitten aloitan saman neuroottisen ajatustenkasailun uusiin vihkoihin ja lehtiöihin.

 Yhtä hyvin voisin kirjoittaa koneella ja kaikki olisi muokattavissa, säilöttävissä ja esiinkaivettavissa ja järjestettävissä helposti. Kaikki alkoi jännetupentulehduksesta oikean peukalon hangassa - päätin antaa väsähtäneen jänteen levätä ja viettää vähemmän aikaa koneella - mutta kun sitten makasin sängyllä lueskellen tai istuin nojatuolissa jotakin puoliksi unohdettua mietiskellen, löysin aina kynän ja nämä vihot eikä tulehdus ole tästä ainakaan paranemaan päässyt.

On se kumma kun isoa miestä näin paleltaa.  

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti jalkoja kannattelevan maan ja ei-minkään-kannattaman taivaan välissä. Ei niin, että sillä ei olisi muita merkityksiä, mutta tämä on hyväksyttävä.

Joskus kun tuulen maahan piiskaama oranssi lehtimatto sanoo kengän alla pehmeästi jotain, mikä ei kuulu, ilman paikalla on äkillisesti pelkkä tunnelma.

Minulla on tapana kertoa tämä.

Non olet

 Pitkäaikainen muumioituminen. Herätä. Pian olen taas, olen valmis, ainakin yritän. Toistoa, toistoa toiston perään. Jotkut etevät linnutkin matkivat, ovat äänensä lainanneet jostakin ja sen tehtyään sitten vetäytyvät oksiston hiipuvaan varjoon ollen samalla ääntelyittensä lopullinen alkuperä.

 Helpotun. Jokin jännitys minussa on hetken kuin laukeaisi, mutta heti kiristyn kuitenkin kumarassa kirjainteni ääreen

- - -

Lohduttautuminen

kuin sieluun
kiipeäminen

janoamaton ja ehjä taito
kyky tulla samaksi kuin

mikä tahansa ja vain

todellakin, tämä on illuusio

hyvin lähellä meitä, kaikkia

harhaa!

valoa ei ole olemassa
ei ymmärrystä, eetteriä

on lohdullista
ajatella niin

ehkä ei.

- - -

tuulella on tänä yönä hajanaiset hiukset, tähti sanoo: Tähdet! - ja kaikki muut tähdet ovat sitten hiljaa, mielen on nyt helppoa ajatella tämä

Muistaen - Paavo Haavikko

 Hummailtuani muutaman päivän mukamas elämisestä kiireisenä välttelin onnistuneesti maanantain uutista akateemikko Paavo Haavikon poismenosta. Istuessani lepakkotuolissa ohrapirtelöni kanssa olin autuaallisen tietämätön tämän suomalaisen modernismin viimeisen sankarin, dinosauruksen, yksinäisen ratsastajan ja yhteiskunnallisen monumentin muuttamisesta autuaammille metsästysmaille. Saatuani uutisen viimein silmiini ja sisäistettyäni sen, olin jo ehtinyt nostaa Islannin kruunun Kuukauden kuolleeksi vaikka paikan olisi ehkä ansainnut Paavo. Toisaalta saakoon kolikko pitää tämän arvonimensä, sillä eihän Haavikko ole kuollut: Runoilija alkaa elää vasta kuolemansa jälkeen.

 Muistan elävästi sen hetken - ei, ei hetken, vaan ne hetket, viikot ja kuukaudet, jotka vietin Talvipalatsin lumoissa avattuani sen ensimmäisen kerran. Nuorena lukijana en tätä kokemusta ennen ollut saanut itseäni vakuuttuneeksi siitä, että suomeksi on myös kirjoitettu hienoa runoutta. Huumaantuneena ranskalaisesta surrealismista, Apollinairesta ja Baudelairesta, Eliotista ja Poundista, olin väheksynyt kotimaisisa lyyrikoita, mutta ajauduttuani sitten puolittain vahingossa Saarikosken kautta Haavikon tuotannon pariin, olin mykkä, mykistynyt, mykistetty, pitkään.

 Talvipalatsi ei ollut eikä ole minulle yksittäinen tuotos tai lukukokemus. Se merkitsee minulle sykliä ajassa, pitkään kestänyttä ja intensiivistä sykliä, joka vaikutti elämässäni veteen heitetyn kiven tuottamien rengasmaisten laineiden tavoin ja tuottaa näitä aaltojen kokemuksia yhä edelleen.

 Muistaen.

Sinisellä kynällä

- - -

käyn nojatuolissa päivää läpi, tärkeitä asioita, merkitsen sinisellä kynällä kirjaani kaikki käymättömät tapaamiset käydyiksi, unohdan helposti kaiken ja vielä enemmän

tähti pakenee taivaasta, siimahäntäinen jojo, sen valoisa lanka on sen jälki ja minä poimin sen maun rommipullon suusta suuhun

lattialla on kirjoja perhosina, paperikannet riekaleina ja aatteet ja huulien nahka

noustessani nojatuolista syöksyy otsalta pisara maahan ja minä maalaan sillä lattiaan väkinäisen hymyn ja kaikki sen refleksinomaiset kaiut

- - -

Tapahtukoon

Ei sillä, että olisin alistunut fatalisti, masokistinen yltiöpessimisti tai muutoin täysin välinpitämätön. Mutta olen kuitenkin huomannut, että otan päivä päivältä vähemmän ja vähemmän paineita yhtään mistään ja koen yhä vähemmän ja vähemmän halua, häpeää tai inhoa yhtään mitään kohtaan. Onko tämä sitten hyvä vai huono merkki, oire orastavasta passivoitumisesta tai viimein puhjennut kaikkien kokemieni selätysten aiheuttama trauma, en tiedä. Kenties tämä on vain aikuistumista. Tai vanhenemista.

Tulkoon mitä tulee, tapahtukoon. Piste.  

Syvässä tuulessa

makaan syvässä tuulessa kädet auki ja suu suorana, sokeana kuin osteri tai syvin ja voittamattomin halu johonkin, minkä saavuttamisesta kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta

kun olen tai en ole, makaan tai en makaa, nautin tai en nauti, aina yhtä surkeana ja pettyneenä, petettynä, auringon valkoisten sormien läpäistessä pakkasilman keskellä kiusallista aamua ja aina, aina yhtä kauan!

tästä eteenpäin hikoilen kaulukseni harmaiksi sumeilematta, olen jo siinä pisteessä että minun tai kenenkään muunkaan on turha esittää minulle mitään, minä tiedän ja tunnen maailman ja asiat, tunnen niin pohjasakkoja myöten ja aivan kaikki asiat.



Jos olemme olleet joskus jotakin, jos jotakin todellista saavuttaneet... tai: Jos olisimme!


Niin ääneti osaa nyt maata tämä koko historia ja kumarreltu sivistyksemme, niin ääneti
että en voi kuulla sen koskaan edes olleen olemassa, se on sidottu kuluneisiin kansiin
eikä se puhu, ei huuda, ei julista - niin tyystin ovat vaienneet vuosituhansien laulut
ja loimu; meillä on hyllyissämme haurasta ja mätänevää selluloosaa, josta kuitenkin
onneksi päästään eroon kun kaikki kirjoitetaan nyt kahdella merkillä, joita kukaan ei
ymmärrä eikä halua ymmärtää eikä kenekään onneksi enää edes tarvitse.

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.