Yötaivas on laskeutunut vielä mutisevan kaupungin ylle: kaupungin, jolla on tuhat kiemurtelevaa katua ja parvi puluja tepastelemassa jokaisella niistä. Kadut ovat suunnaton käärme, joka syö kaikkia tuhatta häntäänsä kiertyneenä tuomiokirkon tai kansallisarkiston ympärille. Katukiveys on kostunut iltaisesta sateesta; kaupungissa on pieniä kiviä kaduilla, mutta kaupungissa ei ole kaduilla juurikaan isoja kiviä, koska ne on perustamisvaiheessa raivattu tai räjäytetty ja veistetty rakennuskiviksi, aseteltu kannattamaan muureja ja seiniä massiivisten kattorakennelmien tueksi. Kaupunki on yhtä kattojen merta, talojen huippujen vuoristoa, kadut jaloissaan kiemurrellen, petollisina ja arvaamattomina kuin käärmeet tai vanha sisukas nainen.
Silmien on osoitettava kaupungin seinään, punatiilestä muurattuun muuriin, joka hämärtyy illan pimetessä ja sulautuu yön syliin kuin hieno savi. Silmien tehtävä on osoittaa suunta, hahmottaa verkosto katujen ja kujien; kaupunki on tunnettava aistin voimin, kuulolla se ei onnistu, sormet eivät yllä kaupungin ympäri, siispä silmillä on katsottava muurit ja kiveyksen laattojen välistä päitään nostelevat leskenlehdet tai laatalle osittain laskeutuvat ratamot.
Oi silmät ja niiden osoittava havainto! Niin paljon silmät vangitsevat sanoja ja korkeiden rakennusten huippuja, mastoja ja antenneja, erilaisten lauhdutinten ja tuuletinten piirtymistä keltaisenharmaaseen taivaanrantaan - oi silmät!
Me olemme kävelleet tuhat kujaa ja hiekkaista polkua, kaupungissa miljoona kiveä viemäriverkoston seittimäisenä kuorena. Jos kaupunki olisi kylä, sen jokaisella huipulla olisi tarina, mutta kaupunki on tarinaton, toteava välttämättömyyksien kasauma, kaunis sinällään. Sillä on arvo, se on jalostettu vuosien saatossa lukemattomin känsittynein ja sierettynein sormin; voimakkain käsivarsin ja jänteikkäin jaloin on kaupungin kivet kasattu.
Kaupungin tullessa havaituksi sen kivinen habitus notkahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jättänet merkkisi tähän: