Vuodenajoista yksi

Toisinaan palaan menneeseen kuin pieneen huomaamattomaan huoneeseen ja elän uudestaan hetkiä, jotka ovat valikoituneet muistini vuorenhuipuiksi. Lämpimin muistoni on syksyinen koulumatka. Se ei ollut pitkä, vain vajaa kilometri kävellen ensin pihakatuja ja sitten kävelytietä, mutta ennen kaikkea muistan pihakadut ja niiden paksun ja märän mutta ilmavan vaahteranlehtipeitteen, jossa kahlasin lenkkitossuillani kuin kuohkeassa hiekassa. Riemunkirjavat lehdet maassa ja puiden oksille hirtettyinä valaisivat koko kaikkeuden värikkäällä valollaan ja maailma tuntui kovin pieneltä ja ennen kaikkea saavutettavalta - kaikki oli käsieni ulottuvissa, muutaman vuoden ja muutaman metrin ja muutaman teon päässä. Mikään ei ollut liian kaukaista tai tavoittamattomissa. Ehkä se tosiseikka että koulussa opeteltiin ympäristön ja yhteiskunnan alkeita sai kaiken tuntumaan niin pieneltä ja järjelliseltä ja saavutettavalta. En ollut vielä törmännyt vaikeisiin moraalisiin kysymyksiin tai paradokseihin, joilla on tapana karistaa järkeisusko julmalla satunnaisuudellaan ja repivällä osuvuudellaan. Maailma oli vielä näyttävä kyntensä minulle - ei tosin vielä moneen vuoteen, moneen moneen syksyyn, jotka kuitenkin vuosi vuodelta kadottivat jotakin taianomaisuudestaan ja muotoutuivat rutiininomaiseksi vuodenajan vaihteluksi, kokonaisen universumin kellon varmaksi ja vääjäämättömäksi tikitykseksi, joka ei lopulta juurikaan jättänyt sijaa valloittajuudelle ja hallitsijuudelle.

Koristeellisen hohdon kaikottua elämästä muodostuu vain venytetty rikkinäinen talja, josta aurinko sieltä täältä paistaa läpi ja joka kuluu, kuluttaa itseään lähetessään loppuaan askel askeleelta ja hengenveto hengenvedolta. Olemiseeni sisältyy vääjäämättömän tarkka irrationaalisuus, se on repivän tuskallisen sattuman tartuttama rytmi.