Kuutioitumista

Äänestä kuulee, kun auto ajaa talon ohi. Minä muutun alituisesti samaksi kuin olen jo ollut. Kun ajattelen tätä, menen herkistyneeseen tilaan ja yritän muistella, minkälainen olen ollut, kuka ja missä. Minkälaisia jumalia olen palvonut ja kuinka olen osoittanut solidaarisuutta tai kuinka olen ajautunut tämän elämän uhriksi. Minulla on ollut monta kotia ja kotien piirteisiin kuuluu, että ne ovat olleet pieniä, yksi tai kaksi isompaa, kaikki yhteen niputettuja kuutiometrejä ahdettu täyteen tavaraa, joka on tarttunut mukaan kuin takiainen. Tavara määrittää kodin, se muodostaa viipyilevän kokoelman menneestä ja yhtyy nykyhetkeen kyseisen tilan attribuutiksi, tavara tekee huoneistosta kodin. Jos minulla ei olisi tavaraa, minulla ei olisi kotia, vai olisiko? Jos käteni olisivat jalat, ja jos vaitonaisuus olisi sosiaalinen ominaisuus, jos piirtäisin ajattelemalla kurittoman koiran! Päällekkäin ladotut kuutiosumput, kaupungin tahmeat ontelot, niissä ihminen tekee liikkeitään ja suorittaa salatut rituaalit, kovin tiiviitä ajatuksia ajatellen - tämä laji on oppinut sopeutumaan ahtautumalla yhteen. Me olemme asuntojen kotitontut, betonikuutioiden kynttilänsydämet, tavaroita omistavat yösydämellänukkujat ja -valvojat. Tämä on yhteisö koodattuna tuntemattomalla kielellä, pirstoutuneen kurkiauran hajanainen olemus. Kuinka tämä kaupunki onkaan ripoteltu inhimillisyyden pisaroin, kuinka verkkokalvot täyttyvätkään aamuruuhkien  painosta ja kuinka tiukkaan on tatuoitu maailma meihin!