Kylmyys polttaa ja kaikki laulut soivat alati kaikkialla yhtäaikaa. Purjehtija ei ole koskaan kotona. Hänen silmänsä aukenivat ja sulkeutuivat ja hänen selkänsä rakentui puuttuvista nikamista ja hänen kätensä olivat voimakkaat, voimattomat, nahkansa rypistettyä paperia. Jossakin hänessä valehteli itsestään toivon siinto, vähäiset eleet tähtäsivät kaikesta pois.
Vaikka kannella kasvoivat tuhansien kukkien tuhannet tuntemattomat siemenet ja ylhäällä kasvoi harmaa läpäisemätön nahka ja alhaalla makasivat värittömät ruumiit elävinä ja tässä kulminoitui näkemisen todellinen funktio. Autuus on sokea, ei välitä mistään, ei mistään!
Alhaalla ruumiiden silmät olivat ylikypsät luumut ja raajat nimettömän laihat viivat. Toivo tulee ja rakentaa itsensä epätodellisista myyteistä ja katsomus on sokeaa mielenliikehdintää kaikelta todelliselta suljetussa kammiossa. Meren juomakelvoton historia. Ajatus ovista on omituinen ja toteutumaton pakenemisen illuusio. Ei ole ikuista odotusta toivottomampaa onnea ja purjehtijan mastot suunnattomassa erektiossa kuin ovien symbolit!
Näin tyhjyyden materia rakentuu ja toteutumatomat visiot. Emme näe todellisuutta kuolleilla luumuilla, jotka ovat toivomme ja uskomme silmät. Mahdollisuuteen uskomme, mutta se haarautuu alati eikä yhdelläkään sen suunnalla ole olemassaoloa niin kuin sisällämme selvältä näyttää.
Linnut ottavat vauhtia siivillä ja ovat pian pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä. Katsomme, tavoitamme oman katseemme jähmettyneen habituksen, josta rakennamme toivontäyteisen leikin kuin lapset onnellisina ja eskatologista näkemystä vailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jättänet merkkisi tähän: