Luuhun ja ytimeen saakka 

 Kunpa me saisimme voimaa saaattaa unemme loppuun saakka ja sanoa: "Minä olen kasvattanut kuivasta siemenestä kukkivan puutarhan, puut ja rehevät pensaat, minä olen pienestä siemenestä kasvattanut suuren päivän.", ja silloin olisi helpompaa lukea omat ajatuksensa, saada niistä selko ja olisi niin helppoa olla tyytyväinen!

 Olen tänään kuljettanut ruumistani huoneesta toiseen, miettinyt tätä, käyttänyt suuria resursseja ja kaikkea vuosien varrella keräämääni tietoa ja taitoa kehittääkseni ratkaisun, jonkinlaisen oviaukon - josta paistaisi niin kirkas päivä että siitä miltei sokeutuisi! - ulos tästä piinaavasta tilanteesta, mutta silti jokaisen kerran herätessäni - oli sitten yö tai päivä - on maa musta ja keltaisenaan kaluttuja luita, joista olen saanut tehtäväkseni rakentaa korkean tornin, josta voisin katsoa aivan kaikkialle, kartoittaa sijaintini ja nähdä suunnan pois tästä ahdingonomaisesta tilanteesta. Ryhdyn aina työhön tuumailematta: Aloitan ensin suuurimmista luista saadakseni niistä kestävän perustuksen ja sitten siirryyn kerros kerrokselta pienempiin ja ohuempiin. Yritän saada ne yksi likainen luu kerrallaan juntattua ja kiilattua tiiviisti ja tukevasti toisiaan vasten niin, että niiden päällä olisi hyvä seistä ja jatkaa toisella lupaavalla kerroksella. Joistakin luista roikkuu vielä haisevia lihanpaloja niin, että yritän sulkea sieraimeni, mutta hajuun tottuu yllättävän pian - niin kuin mihin tahansa todellisen pakon edessä ja kun päämäärä häämöttää selkeänä ja siintävänä suoraan edessä. Eikä se oikeastaan ole edes haju, vaan siitä on muodostunut minulle uskon ja vapauden ihana tuoksu.

 Mutta aina tekemäni työn jälkeen kohotan hitaasti kaaressa oikean käteni otsalleni ja pyyhin siltä liansekaista, tummina noroina valuvaa hikeä ja olen siinä paikallani olemaisillani niin valmis ja niin tyytyväinen, mutta sitten havaitsen, että "suuri torni" - josta minun mukamas tulisi nähdä pelastava reitti ulos tästä synkästä paikasta ja piinallisesta tilanteesta kaikkien rakkaitten harrastusteni ja töitteni pariin - onkin säälittävän pieni rykelmä haisevia luita, joiden päälle kipuamalla tuskin näkisi muuta kuin lisää säälittäviä luita ja josta rakennelmana tuskin olisi ylipäätään mihinkään järjelliseen tarkoitukseen, ja minua kuristaa ja saastasta sairaat silmäni kostuvat jostakin, mutta minä olen kovin onnellinen, että seuraavana aamuna edellisen rakennelman maatessa pirstaleina maassa ilman mitään uskoa, täysin sokeana tarkoituksesta itsestään, aloitan työn yhä uudestaan ja uudestaan. Ja jos minä jonakin päivänä olen valmis, niin minä huudan ja huudan niin että koko maailma sen kuulee!