Kadotettu preesens ja avain tyhjyyteen 

Avasin kotini oven avaimella ja olin sillä hetkellä valmis mihin tahansa. Tämä oli pettävä ajatus. Vastassani oli sama tutun ja tuntemattoman materian kollaasi kuin aina tänne astuessani ja minä vajoan tuoliin kun kuolemanvalkoinen katto roikkuu pääni päällä; suunnaton ja uhkaava Damokleen miekka. Minä olen avannut tämän oven samalla avaimella hyvin monta kertaa enkä ole koskaan osunut mihinkään kiinnostavaan tai siihen kotoisaan turvallisuuden tunteeseen, jonka kuuluisi määrittää paikka, jossa vietän kaiken sen ajan, jossa muita ei ole läsnä. Jähmeät huonekalut ovat kivettyneet seinillle, kirjahyllyt, kirjat ja niiden päällä pöly ja tomu - tunteetonta kiveä yhtä kaikki. Askeleet ovat täällä aina samat ja kalkinvalkeat seinät. Vaikka tahtoisin äkillisesti muuttua toiseksi olennoksi ja ajatella toisella tavoin tai vain tuntea toisella tavalla samoista asioista ja hahmottaa kaiken aivan toisin. Minä huutaisin jos osaisin - jos osaisin!

 Minulla on täällä paljon varjoja ja vietän niissä aikani aamusta iltaan ja illasta sarastavaan aamuun, liikehdin aiana säännöllisin väliajoin huoneesta pois ja pelkurimaisesti takaisin enkä näe mitään vaikka katson kaikilla silmilläni tiiviisti kuin jokin villi metsän eläin. Olen rakentanut pöydälle tornin kirjoista, joita luen iltaisin ja öisin ja päivisin ja poimin niistä jonkun näillä aina-samoilla käsilläni ja näillä käsilläni myös kohotan kirjan ilmaan joka ilta ja aamu ja kirjaimet ja sanat ja lauseet menevät jonnekin, missä minä olen kovin vähän läsnä. Taulut olen ripustanut seinillle ja asettanut matot lattioille, puen vaatteet päälleni säännöllisesti - ja jos en pukisi tai ripustaisi tauluja, niin olisinko sittenkään yhtään vähemmän minä itse?

 Merkitykset kutistuvat täällä ja suurista asioista tulee elämän myötä pieniä kuin hyönteiset. Ideologiat ja filosofiat kirjahyllyissä peittyvät siihen tomuun, jota eritän olemiseni huokosista ja sitten saatan istua syvässä nojatuolissa vuorokauden tai hyvin kauan aikaa kykenemättä ajattelemaan mitään uutta tai vanhaa. Katseeni on sulkeutunut vaikka näen kaiken minkä silmäni tavoittavat, kuuloni on menettänyt kykynsä eritellä aallot ja sykäykset - minä olen menossa syvälle tähän tunteettomuuteen enkä voisi lentää pois vaikka minulla olisi vahvat ja kauniit siivet. Kun aurinko tulee ikkunasta aamulla, minä olen istunut ja kadottanut kaiken kielen ja kaikki kuolleet merkit.