Isoa miestä paleltaa.

Minulla on kylmä. Lumi on maannut tänään maassa eikä vihmo vinhasti kun tuuli meni jonnekin muualle puhaltelemaan.

Minulla on kylmä.

 Kokoilen kahdelta eri pöydältä sekavaksi nivaskaksi puoliksi tai täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja ja vihkosia, nitä on lähinnä kokoja A4 ja A5. Jostakin kuitenkin löytyy aina jokin pientäkin pienempi muistilappu tai A6, jolle on niin varmasti kirjoitettu tärkeitä asioita, että sekin on poimittava pinon keskelle. Sitten nostan pinkan jonnekin korkealle hyllylle tai survon pöytälaatikkoon, paikkaan jossa se ei ole ihan heti tiellä. Sitten aloitan saman neuroottisen ajatustenkasailun uusiin vihkoihin ja lehtiöihin.

 Yhtä hyvin voisin kirjoittaa koneella ja kaikki olisi muokattavissa, säilöttävissä ja esiinkaivettavissa ja järjestettävissä helposti. Kaikki alkoi jännetupentulehduksesta oikean peukalon hangassa - päätin antaa väsähtäneen jänteen levätä ja viettää vähemmän aikaa koneella - mutta kun sitten makasin sängyllä lueskellen tai istuin nojatuolissa jotakin puoliksi unohdettua mietiskellen, löysin aina kynän ja nämä vihot eikä tulehdus ole tästä ainakaan paranemaan päässyt.

On se kumma kun isoa miestä näin paleltaa.  

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti

Ilma on automaattisesti hengitettävä elementti jalkoja kannattelevan maan ja ei-minkään-kannattaman taivaan välissä. Ei niin, että sillä ei olisi muita merkityksiä, mutta tämä on hyväksyttävä.

Joskus kun tuulen maahan piiskaama oranssi lehtimatto sanoo kengän alla pehmeästi jotain, mikä ei kuulu, ilman paikalla on äkillisesti pelkkä tunnelma.

Minulla on tapana kertoa tämä.

Non olet

 Pitkäaikainen muumioituminen. Herätä. Pian olen taas, olen valmis, ainakin yritän. Toistoa, toistoa toiston perään. Jotkut etevät linnutkin matkivat, ovat äänensä lainanneet jostakin ja sen tehtyään sitten vetäytyvät oksiston hiipuvaan varjoon ollen samalla ääntelyittensä lopullinen alkuperä.

 Helpotun. Jokin jännitys minussa on hetken kuin laukeaisi, mutta heti kiristyn kuitenkin kumarassa kirjainteni ääreen

- - -

Lohduttautuminen

kuin sieluun
kiipeäminen

janoamaton ja ehjä taito
kyky tulla samaksi kuin

mikä tahansa ja vain

todellakin, tämä on illuusio

hyvin lähellä meitä, kaikkia

harhaa!

valoa ei ole olemassa
ei ymmärrystä, eetteriä

on lohdullista
ajatella niin

ehkä ei.

- - -

tuulella on tänä yönä hajanaiset hiukset, tähti sanoo: Tähdet! - ja kaikki muut tähdet ovat sitten hiljaa, mielen on nyt helppoa ajatella tämä

Muistaen - Paavo Haavikko

 Hummailtuani muutaman päivän mukamas elämisestä kiireisenä välttelin onnistuneesti maanantain uutista akateemikko Paavo Haavikon poismenosta. Istuessani lepakkotuolissa ohrapirtelöni kanssa olin autuaallisen tietämätön tämän suomalaisen modernismin viimeisen sankarin, dinosauruksen, yksinäisen ratsastajan ja yhteiskunnallisen monumentin muuttamisesta autuaammille metsästysmaille. Saatuani uutisen viimein silmiini ja sisäistettyäni sen, olin jo ehtinyt nostaa Islannin kruunun Kuukauden kuolleeksi vaikka paikan olisi ehkä ansainnut Paavo. Toisaalta saakoon kolikko pitää tämän arvonimensä, sillä eihän Haavikko ole kuollut: Runoilija alkaa elää vasta kuolemansa jälkeen.

 Muistan elävästi sen hetken - ei, ei hetken, vaan ne hetket, viikot ja kuukaudet, jotka vietin Talvipalatsin lumoissa avattuani sen ensimmäisen kerran. Nuorena lukijana en tätä kokemusta ennen ollut saanut itseäni vakuuttuneeksi siitä, että suomeksi on myös kirjoitettu hienoa runoutta. Huumaantuneena ranskalaisesta surrealismista, Apollinairesta ja Baudelairesta, Eliotista ja Poundista, olin väheksynyt kotimaisisa lyyrikoita, mutta ajauduttuani sitten puolittain vahingossa Saarikosken kautta Haavikon tuotannon pariin, olin mykkä, mykistynyt, mykistetty, pitkään.

 Talvipalatsi ei ollut eikä ole minulle yksittäinen tuotos tai lukukokemus. Se merkitsee minulle sykliä ajassa, pitkään kestänyttä ja intensiivistä sykliä, joka vaikutti elämässäni veteen heitetyn kiven tuottamien rengasmaisten laineiden tavoin ja tuottaa näitä aaltojen kokemuksia yhä edelleen.

 Muistaen.

Sinisellä kynällä

- - -

käyn nojatuolissa päivää läpi, tärkeitä asioita, merkitsen sinisellä kynällä kirjaani kaikki käymättömät tapaamiset käydyiksi, unohdan helposti kaiken ja vielä enemmän

tähti pakenee taivaasta, siimahäntäinen jojo, sen valoisa lanka on sen jälki ja minä poimin sen maun rommipullon suusta suuhun

lattialla on kirjoja perhosina, paperikannet riekaleina ja aatteet ja huulien nahka

noustessani nojatuolista syöksyy otsalta pisara maahan ja minä maalaan sillä lattiaan väkinäisen hymyn ja kaikki sen refleksinomaiset kaiut

- - -

Tapahtukoon

Ei sillä, että olisin alistunut fatalisti, masokistinen yltiöpessimisti tai muutoin täysin välinpitämätön. Mutta olen kuitenkin huomannut, että otan päivä päivältä vähemmän ja vähemmän paineita yhtään mistään ja koen yhä vähemmän ja vähemmän halua, häpeää tai inhoa yhtään mitään kohtaan. Onko tämä sitten hyvä vai huono merkki, oire orastavasta passivoitumisesta tai viimein puhjennut kaikkien kokemieni selätysten aiheuttama trauma, en tiedä. Kenties tämä on vain aikuistumista. Tai vanhenemista.

Tulkoon mitä tulee, tapahtukoon. Piste.  

Syvässä tuulessa

makaan syvässä tuulessa kädet auki ja suu suorana, sokeana kuin osteri tai syvin ja voittamattomin halu johonkin, minkä saavuttamisesta kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta

kun olen tai en ole, makaan tai en makaa, nautin tai en nauti, aina yhtä surkeana ja pettyneenä, petettynä, auringon valkoisten sormien läpäistessä pakkasilman keskellä kiusallista aamua ja aina, aina yhtä kauan!

tästä eteenpäin hikoilen kaulukseni harmaiksi sumeilematta, olen jo siinä pisteessä että minun tai kenenkään muunkaan on turha esittää minulle mitään, minä tiedän ja tunnen maailman ja asiat, tunnen niin pohjasakkoja myöten ja aivan kaikki asiat.



Jos olemme olleet joskus jotakin, jos jotakin todellista saavuttaneet... tai: Jos olisimme!


Niin ääneti osaa nyt maata tämä koko historia ja kumarreltu sivistyksemme, niin ääneti
että en voi kuulla sen koskaan edes olleen olemassa, se on sidottu kuluneisiin kansiin
eikä se puhu, ei huuda, ei julista - niin tyystin ovat vaienneet vuosituhansien laulut
ja loimu; meillä on hyllyissämme haurasta ja mätänevää selluloosaa, josta kuitenkin
onneksi päästään eroon kun kaikki kirjoitetaan nyt kahdella merkillä, joita kukaan ei
ymmärrä eikä halua ymmärtää eikä kenekään onneksi enää edes tarvitse.

Puistatuksia

 Päivällä puistossa aurinko poltti niin, että silmät oli pakko puoliksi sulkea. Kävelin hiekkaisen kentän halki. Toisinaan avasin silmäni tarkistaakseni, että pysyin reitillä - muutoin olisin varmasti kadottanut suunnan ja joutunut etsimään koko kurssin uudestaan. Kuumuus hohti hiekasta, sen mustista ja harmaista kiteistä; minusta tuntui, että lämpö tuli askel askeleelta jalkoja ylös ja että vaatetukseni oli omituinen kotelo, jonka sisällä minä olin kovin pieni ja hikoilin niin, että kaikkialla minussa virtasi pieniä puroja, jotka etsivät kiemurrellen tietään alas kuin verisuonet tai vilkkaat köynnökset.

 Liike liikkeeltä etenin, jalka toisen jälkeen ja välissä käsi, jalka, käsi, jalka ja aina käden heilahtaessa tunsin pienet suolaiset purot, jotka nytkähtivät äkisti liikkeelle, kiemurtelivat elohopean lailla nopeasti pyrähdyksensä käsivartta alas ja jäivät sitten valppaina vaanimaan seuraavaa raajan heilahdusta, joka taas sysäisi ne nopeaan liikkeeseen ja tämä hikivirtojen äkkipikainen sykli toisti itseänsä raaja raajalta ja liike liikkeeltä.

 Sitten huomasin katsovani suoraan kohti raukeasti vaappuen lähestyvää itseäni edestä ja alaviistosta niin, että pääni peitti joka toisella askeleella edetessäni puolelta toiselle heilahtaessaan auringon ja sai sen säteet siten ikään kuin sinkoamaan nopeasti päästäni ulos, ja kun sitten taas palasin oikeaan perspektiiviini, oli katseeni keskellä kovin musta piste.

 Poltti, puistatti, olin menossa tavallista iltaa kohden, mutta liike liikkeeltä hitaammin ja täysin ennakoimatta.

Mikä-mikä-maa ja uneksimisen dilemma

 Toisinaan olen aamulla herännyt siihen, etten ole nukkunut lainkaan ja sitten kestää kauan palautua unesta, jota en ole koskaan nähnyt.

 Mutta vielä omituisempaa on, kun nukkuu pitkän aikaa, näkee pitkäkestoista ja omituista painajaista ja havaitsee sen olevan totta. Kuin hahmottelisi pöytää molekyyleistä ja atomeista, tai kuin toteuttaisi Nietzchen ikuista paluuta tai Perhosefekti-elokuvaa.

 Gilgamesh-eepoksen mukaan ikuisen elämän saavuttaa valvomalla seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Olen päässyt kerran kuudenteen päivään asti. Vituttaa kun nukahdin. Jos olisin silloin tiennyt edellisen, olisin ehdottomasti jatkanut vuorokaudella tai parilla varmuudeksi.

Rikka silmässä ja oma malka rokassa 

Yhden kerran minä kuljin luonnottomassa metsässä ja maa meni sitten mustaksi kuin pilvet, nostin
    himottoman katseeni ja silmiini kasvoivat terävät piikit enkä tahtonut satuttaa maisemaa
             vaikka

olin hyvin hallitsemattomassa tilassa enkä tahtonut lävistää luomiani sulkemalla niitä minun
        oli tarkoitettu nähdä kaikki ja tämä on silmän pakko

en tahtonut kuitenkaan paikasta pois, minuun oli kasvanut rustoiset juuret
        koska en halunnut liikkua enää ikinä,
luomet menivät kiinni eikä silmiä ollut enää;
                vaikka kaikki oleelliset asiat
olivat olemassa minä en piitannut ja punanahkaiset männyt kasvoivat eteen kaikkialla,
     tiiliseiniin nojailevat miehet kaupungeissa ja ruusutakkiset naiset!

edes tässä mustassa maassa eivät kadonneet myytit eivätkä infrastruktuurit, soitin
        sormilla kiihkeän tangon, riekaleiksi menivät lahjani jo aikaa sitten
nyt läpäisin tyhjyyttä piiloutumalla erääseen Bachin kantaattiin alati ja menin

     sitten niin syvälle siihen että kukaan
            ei enää kuule kun huudan tikapuita avuksi

ja olin vihainen tai pateettinen tai turhautunut enkä hahmota kielten eroja
    sanat
ovat hassuja kun ne eivät ole yhteismitallisia
 
        mustat ja valkoiset koskettimet ja mustat, tuuli heittää hyvästit päivittäin
rakensin olemisenluuloni siihen
        että olen koskematon jumala ja ehtymätön

sitten - kesken kaiken ajattelun ja typerän mutinan -
tulee suustani odottamatta kiihkeä purkaus kuin oksennuksen ääni
ja juoksen kaupunkiin niin nopeasti kuin pystyn
                    katsomaan kun juna ajaa varmasti suoraan ylitseni

Harjutorin Onneton Orkidea

         hänellä on muovikassissa iso lasi joka on oikeasti pullo
hänellä on miesseuraa ja puistonpenkki istuu heidän allaan kykenemättä

- mitä se edes voisi tai tahtoisi voida, perseelle solidaarinen istuin

kirkas coctail kiertää ja haavamaisten ryppyjen kurtistamat suut suutelevat pullon pieniä aina yhtä siloisia huulia

(Jos olisi jalalliset lasit sormien väliin hienostuneesti asettaa ja lämmin pehmeä kabinetti, samettia seinät! Tai jos olisi edes jokin paikka mihin mennä kun ilta kokee kuoleman!)

hänen muistonsa ovat kuin kaikkien muistot, mutta kukaan ei muista nitä enää

            ei edes hän itse
 paitsi joskus unessa, painajaisessa, likaisella sohvalla, porttikongissa, putkassa

hänellä on joskus ollut pieniä juoksentelevia lapsia, matot lattialla ja lamput roikkumassa katossa, astiat kaappeihin istutettuina

hän on syntynyt erään äidin kohdusta ja tullut niin kuin maailmaan tullaan: kovin yllättäen ja itkun saattamana

           häntä on rakastettu tai oltu rakastamatta, hoidettu tai oltu hoitamatta

vuosien varjot ovat kulkeneet hänen lävitseen ja hänet on rei'itetty monin pistimin

eikä kukaan usko että hänellä on muistot ja että hänellä on ollut elämä

                        - se sattuu eniten, silloin kuin mikään sattuu

se lukee jokaisen ohikulkijan piittaamattomissa iiriksissä inhoavien, välinpitämättömien kulmakarvojen varjossa tai sitten            


            kukaan ei edes yritä nähdä, olla näkevinään

- luotisuora katu vie kulkijat onnellisiin perheisiin, joissa lapset juoksentelevat ja matot ovat lattialla ja lamput vakaasti katoissa -

    niskat jähmettyneinä etenemisen asentoon ja päät pelokkaina kääntymättä,

pelokas onnellinen kansa

muistojen kuivat rusinat riekaleina puistonpenkillä ja makea karvas coctail, kuoletetut elämät ja ajoittaiset unet - vai näkeekö Harjutorin Orkidea unia muualla kuin välinpitämättömien ohikulkijoiden elämissä

 joita hän ei uskalla katsoa tai ajatella ja joista hän ei uskalla puhua?

Harjutorin Onneton Orkidea istuu seurassa yksin ja nauttii värittömän liemen urheana kuin sotilas, kyselemättä, kyseenalaistamatta,

Harjutorin Onnellinen Orkidea.

Kadotettu preesens ja avain tyhjyyteen 

Avasin kotini oven avaimella ja olin sillä hetkellä valmis mihin tahansa. Tämä oli pettävä ajatus. Vastassani oli sama tutun ja tuntemattoman materian kollaasi kuin aina tänne astuessani ja minä vajoan tuoliin kun kuolemanvalkoinen katto roikkuu pääni päällä; suunnaton ja uhkaava Damokleen miekka. Minä olen avannut tämän oven samalla avaimella hyvin monta kertaa enkä ole koskaan osunut mihinkään kiinnostavaan tai siihen kotoisaan turvallisuuden tunteeseen, jonka kuuluisi määrittää paikka, jossa vietän kaiken sen ajan, jossa muita ei ole läsnä. Jähmeät huonekalut ovat kivettyneet seinillle, kirjahyllyt, kirjat ja niiden päällä pöly ja tomu - tunteetonta kiveä yhtä kaikki. Askeleet ovat täällä aina samat ja kalkinvalkeat seinät. Vaikka tahtoisin äkillisesti muuttua toiseksi olennoksi ja ajatella toisella tavoin tai vain tuntea toisella tavalla samoista asioista ja hahmottaa kaiken aivan toisin. Minä huutaisin jos osaisin - jos osaisin!

 Minulla on täällä paljon varjoja ja vietän niissä aikani aamusta iltaan ja illasta sarastavaan aamuun, liikehdin aiana säännöllisin väliajoin huoneesta pois ja pelkurimaisesti takaisin enkä näe mitään vaikka katson kaikilla silmilläni tiiviisti kuin jokin villi metsän eläin. Olen rakentanut pöydälle tornin kirjoista, joita luen iltaisin ja öisin ja päivisin ja poimin niistä jonkun näillä aina-samoilla käsilläni ja näillä käsilläni myös kohotan kirjan ilmaan joka ilta ja aamu ja kirjaimet ja sanat ja lauseet menevät jonnekin, missä minä olen kovin vähän läsnä. Taulut olen ripustanut seinillle ja asettanut matot lattioille, puen vaatteet päälleni säännöllisesti - ja jos en pukisi tai ripustaisi tauluja, niin olisinko sittenkään yhtään vähemmän minä itse?

 Merkitykset kutistuvat täällä ja suurista asioista tulee elämän myötä pieniä kuin hyönteiset. Ideologiat ja filosofiat kirjahyllyissä peittyvät siihen tomuun, jota eritän olemiseni huokosista ja sitten saatan istua syvässä nojatuolissa vuorokauden tai hyvin kauan aikaa kykenemättä ajattelemaan mitään uutta tai vanhaa. Katseeni on sulkeutunut vaikka näen kaiken minkä silmäni tavoittavat, kuuloni on menettänyt kykynsä eritellä aallot ja sykäykset - minä olen menossa syvälle tähän tunteettomuuteen enkä voisi lentää pois vaikka minulla olisi vahvat ja kauniit siivet. Kun aurinko tulee ikkunasta aamulla, minä olen istunut ja kadottanut kaiken kielen ja kaikki kuolleet merkit.

Linnut ovat pieniä pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä

 Kylmyys polttaa ja kaikki laulut soivat alati kaikkialla yhtäaikaa. Purjehtija ei ole koskaan kotona. Hänen silmänsä aukenivat ja sulkeutuivat ja hänen selkänsä rakentui puuttuvista nikamista ja hänen kätensä olivat voimakkaat, voimattomat, nahkansa rypistettyä paperia. Jossakin hänessä valehteli itsestään toivon siinto, vähäiset eleet tähtäsivät kaikesta pois.

 Vaikka kannella kasvoivat tuhansien kukkien tuhannet tuntemattomat siemenet ja ylhäällä kasvoi harmaa läpäisemätön nahka ja alhaalla makasivat värittömät ruumiit elävinä ja tässä kulminoitui näkemisen todellinen funktio. Autuus on sokea, ei välitä mistään, ei mistään!

 Alhaalla ruumiiden silmät olivat ylikypsät luumut ja raajat nimettömän laihat viivat. Toivo tulee ja rakentaa itsensä epätodellisista myyteistä ja katsomus on sokeaa mielenliikehdintää kaikelta todelliselta suljetussa kammiossa. Meren juomakelvoton historia. Ajatus ovista on omituinen ja toteutumaton pakenemisen illuusio. Ei ole ikuista odotusta toivottomampaa onnea ja purjehtijan mastot suunnattomassa erektiossa kuin ovien symbolit!

 Näin tyhjyyden materia rakentuu ja toteutumatomat visiot. Emme näe todellisuutta kuolleilla luumuilla, jotka ovat toivomme ja uskomme silmät. Mahdollisuuteen uskomme, mutta se haarautuu alati eikä yhdelläkään sen suunnalla ole olemassaoloa niin kuin sisällämme selvältä näyttää.

 Linnut ottavat vauhtia siivillä ja ovat pian pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä. Katsomme, tavoitamme oman katseemme jähmettyneen habituksen, josta rakennamme toivontäyteisen leikin kuin lapset onnellisina ja eskatologista näkemystä vailla.

Hyvin ruma lapsi

Illan sinisellä taivaalla ratsasti hyvin ruma lapsi
               vaaleanpunaisella hevosella
ja se lapsi oli niin ruma
että hevosen täytyi viedä sitä pysähtymättä ja aina

sillä muuten se lapsi olisi saanut tietää
                   mitä tapahtuu jos joku näkee sen.