Harjutorin Onneton Orkidea

         hänellä on muovikassissa iso lasi joka on oikeasti pullo
hänellä on miesseuraa ja puistonpenkki istuu heidän allaan kykenemättä

- mitä se edes voisi tai tahtoisi voida, perseelle solidaarinen istuin

kirkas coctail kiertää ja haavamaisten ryppyjen kurtistamat suut suutelevat pullon pieniä aina yhtä siloisia huulia

(Jos olisi jalalliset lasit sormien väliin hienostuneesti asettaa ja lämmin pehmeä kabinetti, samettia seinät! Tai jos olisi edes jokin paikka mihin mennä kun ilta kokee kuoleman!)

hänen muistonsa ovat kuin kaikkien muistot, mutta kukaan ei muista nitä enää

            ei edes hän itse
 paitsi joskus unessa, painajaisessa, likaisella sohvalla, porttikongissa, putkassa

hänellä on joskus ollut pieniä juoksentelevia lapsia, matot lattialla ja lamput roikkumassa katossa, astiat kaappeihin istutettuina

hän on syntynyt erään äidin kohdusta ja tullut niin kuin maailmaan tullaan: kovin yllättäen ja itkun saattamana

           häntä on rakastettu tai oltu rakastamatta, hoidettu tai oltu hoitamatta

vuosien varjot ovat kulkeneet hänen lävitseen ja hänet on rei'itetty monin pistimin

eikä kukaan usko että hänellä on muistot ja että hänellä on ollut elämä

                        - se sattuu eniten, silloin kuin mikään sattuu

se lukee jokaisen ohikulkijan piittaamattomissa iiriksissä inhoavien, välinpitämättömien kulmakarvojen varjossa tai sitten            


            kukaan ei edes yritä nähdä, olla näkevinään

- luotisuora katu vie kulkijat onnellisiin perheisiin, joissa lapset juoksentelevat ja matot ovat lattialla ja lamput vakaasti katoissa -

    niskat jähmettyneinä etenemisen asentoon ja päät pelokkaina kääntymättä,

pelokas onnellinen kansa

muistojen kuivat rusinat riekaleina puistonpenkillä ja makea karvas coctail, kuoletetut elämät ja ajoittaiset unet - vai näkeekö Harjutorin Orkidea unia muualla kuin välinpitämättömien ohikulkijoiden elämissä

 joita hän ei uskalla katsoa tai ajatella ja joista hän ei uskalla puhua?

Harjutorin Onneton Orkidea istuu seurassa yksin ja nauttii värittömän liemen urheana kuin sotilas, kyselemättä, kyseenalaistamatta,

Harjutorin Onnellinen Orkidea.

Kadotettu preesens ja avain tyhjyyteen 

Avasin kotini oven avaimella ja olin sillä hetkellä valmis mihin tahansa. Tämä oli pettävä ajatus. Vastassani oli sama tutun ja tuntemattoman materian kollaasi kuin aina tänne astuessani ja minä vajoan tuoliin kun kuolemanvalkoinen katto roikkuu pääni päällä; suunnaton ja uhkaava Damokleen miekka. Minä olen avannut tämän oven samalla avaimella hyvin monta kertaa enkä ole koskaan osunut mihinkään kiinnostavaan tai siihen kotoisaan turvallisuuden tunteeseen, jonka kuuluisi määrittää paikka, jossa vietän kaiken sen ajan, jossa muita ei ole läsnä. Jähmeät huonekalut ovat kivettyneet seinillle, kirjahyllyt, kirjat ja niiden päällä pöly ja tomu - tunteetonta kiveä yhtä kaikki. Askeleet ovat täällä aina samat ja kalkinvalkeat seinät. Vaikka tahtoisin äkillisesti muuttua toiseksi olennoksi ja ajatella toisella tavoin tai vain tuntea toisella tavalla samoista asioista ja hahmottaa kaiken aivan toisin. Minä huutaisin jos osaisin - jos osaisin!

 Minulla on täällä paljon varjoja ja vietän niissä aikani aamusta iltaan ja illasta sarastavaan aamuun, liikehdin aiana säännöllisin väliajoin huoneesta pois ja pelkurimaisesti takaisin enkä näe mitään vaikka katson kaikilla silmilläni tiiviisti kuin jokin villi metsän eläin. Olen rakentanut pöydälle tornin kirjoista, joita luen iltaisin ja öisin ja päivisin ja poimin niistä jonkun näillä aina-samoilla käsilläni ja näillä käsilläni myös kohotan kirjan ilmaan joka ilta ja aamu ja kirjaimet ja sanat ja lauseet menevät jonnekin, missä minä olen kovin vähän läsnä. Taulut olen ripustanut seinillle ja asettanut matot lattioille, puen vaatteet päälleni säännöllisesti - ja jos en pukisi tai ripustaisi tauluja, niin olisinko sittenkään yhtään vähemmän minä itse?

 Merkitykset kutistuvat täällä ja suurista asioista tulee elämän myötä pieniä kuin hyönteiset. Ideologiat ja filosofiat kirjahyllyissä peittyvät siihen tomuun, jota eritän olemiseni huokosista ja sitten saatan istua syvässä nojatuolissa vuorokauden tai hyvin kauan aikaa kykenemättä ajattelemaan mitään uutta tai vanhaa. Katseeni on sulkeutunut vaikka näen kaiken minkä silmäni tavoittavat, kuuloni on menettänyt kykynsä eritellä aallot ja sykäykset - minä olen menossa syvälle tähän tunteettomuuteen enkä voisi lentää pois vaikka minulla olisi vahvat ja kauniit siivet. Kun aurinko tulee ikkunasta aamulla, minä olen istunut ja kadottanut kaiken kielen ja kaikki kuolleet merkit.

Linnut ovat pieniä pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä

 Kylmyys polttaa ja kaikki laulut soivat alati kaikkialla yhtäaikaa. Purjehtija ei ole koskaan kotona. Hänen silmänsä aukenivat ja sulkeutuivat ja hänen selkänsä rakentui puuttuvista nikamista ja hänen kätensä olivat voimakkaat, voimattomat, nahkansa rypistettyä paperia. Jossakin hänessä valehteli itsestään toivon siinto, vähäiset eleet tähtäsivät kaikesta pois.

 Vaikka kannella kasvoivat tuhansien kukkien tuhannet tuntemattomat siemenet ja ylhäällä kasvoi harmaa läpäisemätön nahka ja alhaalla makasivat värittömät ruumiit elävinä ja tässä kulminoitui näkemisen todellinen funktio. Autuus on sokea, ei välitä mistään, ei mistään!

 Alhaalla ruumiiden silmät olivat ylikypsät luumut ja raajat nimettömän laihat viivat. Toivo tulee ja rakentaa itsensä epätodellisista myyteistä ja katsomus on sokeaa mielenliikehdintää kaikelta todelliselta suljetussa kammiossa. Meren juomakelvoton historia. Ajatus ovista on omituinen ja toteutumaton pakenemisen illuusio. Ei ole ikuista odotusta toivottomampaa onnea ja purjehtijan mastot suunnattomassa erektiossa kuin ovien symbolit!

 Näin tyhjyyden materia rakentuu ja toteutumatomat visiot. Emme näe todellisuutta kuolleilla luumuilla, jotka ovat toivomme ja uskomme silmät. Mahdollisuuteen uskomme, mutta se haarautuu alati eikä yhdelläkään sen suunnalla ole olemassaoloa niin kuin sisällämme selvältä näyttää.

 Linnut ottavat vauhtia siivillä ja ovat pian pisteitä, pilkkuja ja välimerkkejä. Katsomme, tavoitamme oman katseemme jähmettyneen habituksen, josta rakennamme toivontäyteisen leikin kuin lapset onnellisina ja eskatologista näkemystä vailla.

Hyvin ruma lapsi

Illan sinisellä taivaalla ratsasti hyvin ruma lapsi
               vaaleanpunaisella hevosella
ja se lapsi oli niin ruma
että hevosen täytyi viedä sitä pysähtymättä ja aina

sillä muuten se lapsi olisi saanut tietää
                   mitä tapahtuu jos joku näkee sen.

Kirjallista puhetta ja hypertekstiä

 Onnistuin pitkästä aikaa hilaamaan itseni antikvariaattiin. Jostakin syystä nämä sinänsä mitä antoisimmat ja viihdyttävimmät vierailuni ovat vuosien varrella jonkin verran vähentyneet. Meillä on nyt globaali verkko. Se pyrkii jatkuvasti todistamaan, ettemme tarvitse muuta mediaa, tai ylipäätänsä mitään muuta kuin sen. Hämähäkin liimaava seitti, pyristelemme tämän verkon vankeina ja pyöritämme illuusiota vapaudesta, jonka kuvittelemme saavuttavamme, kun pääsemme kaikkialle naputtelemalla urleja ja klikkailemalla linkkejä. Meilaamme, uppaamme, loudaamme, mesetämme, surffaamme, kuvittelemme verkostoituvamme ja uskomme (ainakin vielä toistaiseksi mainstream vie tähän ilmansuuntaan) vakaasti ja tiedostamattomasti, että tämä roihuamalla leviävä verkkokollektiivi on informaation ja osallistumisen hekumallinen taivas. Todellisuudessa tieto ei kasva ja jakaudu Internetissä: Se kasvaa, laajenee, vääristyy, mutatoituu, degeneroituu. Hitaasti, mutta varmasti - ja eksponentiaalisesti kiihtyvällä vauhdilla kuten hardwaren kapasiteetin ja suorituskyvyn kasvu.

 Jonakin vähemmän kauniina päivänä joku satunnainen olento haluaa lukea jonkun tunnetun tekijän tunnetun teoksen, googlaa sen esiin ja lukee joko online tai imuttaa tekstin koneelleen, lukee sen, kenties vielä printtaa ja jakaa sitä, luottaa siihen ja sen aitouteen. Tämä kokemus alkaa aina jossakin vaiheessa projisoitua kokijansa ulkopuolelle, ystävien tai työyhteisön tai verkkoyhteisön kautta - todellisuudessa tämä onneton olentoon  saattanut omaksua aivan kenen tahansa kirjoittamaa ja aivan kenen tahansa levittämää aivan mitä tahansa kirjallista jätettä tai muuten vain matkan varrella pahasti ja radikaalisti kärsinyttä informaatioroinaa, jonka yhteneväisyys tarkoitetun kanssa on olematon.

 En kapinoi netti-ilmiötä vastaan. Se on turhaa. Internetin kettupojaksi minusta ei ole - pikemminkin olen upottanut itseni tähän suohon päälakea myöten muiden mukana. Mutta samalla pyrin vaalimaan traditionaalista tiedonvälitystä ja sosiaalista kanssakäymistä. Digitaalinen ee-kirja tai virtuaalinen simulaatio omaksuttavaksi tarkoitetusta aiheesta ei korvaa kokemustani esimerkiksi seuratessani vanhojen kirjojen selkämysten loppumatonta riviä pölyisen divarin hyllysokkeloissa tai sisäänastumisen tunnelmaa Kansalliskirjastoon sen mykistävässä tiedon hiljaisuudessa.

 Se siitä. Löysin pari Pekka Piirron runokokoelmaa, joista toista - Niin monta kertaa Mozart - en ollut aiemmin lukenut. Sitten osui silmiini oikea löytö - vastasi näin kalastustermejä käyttääkseni suuremmanpuoleista ahventa mato-ongella pyydettynä vaikka ei aivan vanha ja suuri lohi ollutkaan - nimittäin Paavo Haavikon *'Runoja matkalta salmen ylitse' vuodelta -73 ja maksoin siitäkin lopulta - koko saaliin hinta yhteenlaskettuna ja sitten yksittäisiin teoksiin jaettuna - yhden euron. Eikä siinä kaikki: Samaan lottopottiin osui Heikki Asunnan kohtalaisen hyväkuntoinen ensipainos 'Ristikkoikkuna' (1931).

 Näitä löytämisen kokemuksia ja sittemmin kotona kirjojen parissa vietettyjä yöllisiä hetkiä lukulampun kotoisassa valossa en vaihtaisi hauskaan chättiin, useampaan uuteen ja hauskaan vastakkaista sukupuolta olevaan, lupaavaankaan nettituttuun - saati sitten nettiseksiin tai konsolipelisessioon. En edes uuteen läppäriin, kun vanha nimittäin otti ja hukkui, elikkä katosi.

Luuhun ja ytimeen saakka 

 Kunpa me saisimme voimaa saaattaa unemme loppuun saakka ja sanoa: "Minä olen kasvattanut kuivasta siemenestä kukkivan puutarhan, puut ja rehevät pensaat, minä olen pienestä siemenestä kasvattanut suuren päivän.", ja silloin olisi helpompaa lukea omat ajatuksensa, saada niistä selko ja olisi niin helppoa olla tyytyväinen!

 Olen tänään kuljettanut ruumistani huoneesta toiseen, miettinyt tätä, käyttänyt suuria resursseja ja kaikkea vuosien varrella keräämääni tietoa ja taitoa kehittääkseni ratkaisun, jonkinlaisen oviaukon - josta paistaisi niin kirkas päivä että siitä miltei sokeutuisi! - ulos tästä piinaavasta tilanteesta, mutta silti jokaisen kerran herätessäni - oli sitten yö tai päivä - on maa musta ja keltaisenaan kaluttuja luita, joista olen saanut tehtäväkseni rakentaa korkean tornin, josta voisin katsoa aivan kaikkialle, kartoittaa sijaintini ja nähdä suunnan pois tästä ahdingonomaisesta tilanteesta. Ryhdyn aina työhön tuumailematta: Aloitan ensin suuurimmista luista saadakseni niistä kestävän perustuksen ja sitten siirryyn kerros kerrokselta pienempiin ja ohuempiin. Yritän saada ne yksi likainen luu kerrallaan juntattua ja kiilattua tiiviisti ja tukevasti toisiaan vasten niin, että niiden päällä olisi hyvä seistä ja jatkaa toisella lupaavalla kerroksella. Joistakin luista roikkuu vielä haisevia lihanpaloja niin, että yritän sulkea sieraimeni, mutta hajuun tottuu yllättävän pian - niin kuin mihin tahansa todellisen pakon edessä ja kun päämäärä häämöttää selkeänä ja siintävänä suoraan edessä. Eikä se oikeastaan ole edes haju, vaan siitä on muodostunut minulle uskon ja vapauden ihana tuoksu.

 Mutta aina tekemäni työn jälkeen kohotan hitaasti kaaressa oikean käteni otsalleni ja pyyhin siltä liansekaista, tummina noroina valuvaa hikeä ja olen siinä paikallani olemaisillani niin valmis ja niin tyytyväinen, mutta sitten havaitsen, että "suuri torni" - josta minun mukamas tulisi nähdä pelastava reitti ulos tästä synkästä paikasta ja piinallisesta tilanteesta kaikkien rakkaitten harrastusteni ja töitteni pariin - onkin säälittävän pieni rykelmä haisevia luita, joiden päälle kipuamalla tuskin näkisi muuta kuin lisää säälittäviä luita ja josta rakennelmana tuskin olisi ylipäätään mihinkään järjelliseen tarkoitukseen, ja minua kuristaa ja saastasta sairaat silmäni kostuvat jostakin, mutta minä olen kovin onnellinen, että seuraavana aamuna edellisen rakennelman maatessa pirstaleina maassa ilman mitään uskoa, täysin sokeana tarkoituksesta itsestään, aloitan työn yhä uudestaan ja uudestaan. Ja jos minä jonakin päivänä olen valmis, niin minä huudan ja huudan niin että koko maailma sen kuulee!

Pitkä Silta, likainen taivas, ajatukset, jotka nielen kuin oksennuksen

 Kun puu heiluttaa lehtevää häntäänsä taivaan tyhjyydessä, pääsemättä korkeudesta, joka on sen pääsemättömyyden kirous, minä huomaan havaitsevani tämän ja suljen kaikki ruumiini rauhaset etten täyttyisi millään tiedolla enkä millään opilla, että olisin unohtanut äkkiä kaikki ja menisin tyhjään kahvilaan ilman tarkoitusta ja ottaisin märät käsineet kädestä!

 Maa, maisema, kaupungin klaustrofobinen sokkelo, tukka päässäni ja kynnet syntisissä sormissa, jalkani ryhmyiset rungot - enkä minä tahdo muistaa mitään nyt kun olen eksynyt tähän ympäristön ja itseyden paradoksaaliseen fissioon, pelottava ja pelokas Golem, syntisen saven ja saastan synnyttämä tuskainen ja avuton epäsikiö.Minun olisi puhuttava. On asioita jotka imeytyvät minusta muihin niin että minun tulee tuulenkylmä keskellä Pitkää Siltaa, suljen huuleni itsepäisyyden liimalla ettei kukaan näkisi ja antaisi ilmi, piilotan tärkeät asiat ja kaikki muutkin asiat, piilotan yksinäisyyden ja ihmisvihan, ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa - sa kunpa oisit koira vaan, että voisin sua ees hiukan rakastaa, minun koville kasvoilleni putoaa isoja lumihiutaleita, jotka polttavat mutta minä en aio ilmaista mitään enkä tänään edes yhtään hengittää.

 Mietin että tässä kaupungissa Sotamarsalkasta tehdään inhottava homo ja että siihenkin minun pitäisi kehittää järkeenkäypä, sovinnainen ja konservatiivinen mielipide, mutta sitten tulee vastaan synkkiä ihmisiä kovin monta ja ajattelen vahingossa, että kaikilla miehillä on verkkosukat farkkujen alla - sitten olen tyytyväinen itseeni ja olen tullut myös sillan loppuun, missä uhkaava liikennevalo murhaa minut punaisella kykloopinsilmällä enkä minä enää liiku yhtään ennen kuin illalla kun olen menossa taas sänkyyn ettei minun tarvitsisi yhtään enää nukkua kun tietokoneen ruudun valo vangitsee minut täksikin yöksi ja syö kaikki minun tekemättömät tekoni ja sanat, joita en tänäänkään kirjoita.

x

Déjà vu kokemisen syndroomana

 Toisinaan rakentuvat puut maisemaan kuin taivaaseen osoittavat mustat siittimet kun ilta hämärtää ja ajatukset ovat pelkissä jalkojen askeleissa. Sitten tulee kuin näkisi nopeasti kaiken jähmettyvän vuosiksi ja tämä valokuva jää verkkokalvoihin kuin lattialle juuri pirstoutunut lasi. Sirpaleet ovat kaikki pahasti hajallaan ja kukin tarkoin paikoilleen asettuneina, silmät ehtivät tässä perille ennen ajatusta ja jossakin ruumiin sisällä liikkuu nopeasti tuntematon elin, joka kertoo asiasta josta ei oikeasti ole vielä ehtinyt tietää mitään.

Palatessamme vajoamme maahan

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, pillein, viirein ja lipuinParaati varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa kuin keltainen pumpuli. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle, samalla hetkellä meitä ei kuitenkaan enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen. Erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät.

 Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä. Jos jotakin olisi nyt tehtävissä, me emme tekisi sitä.

Kuin katsoisi maailman halki

 Hiljaisuudessa on se hieno puoli, että se ei asetu katseen tielle. Avaan kirjan kannet yhä uudestaan ja uudestaan kun kello roikkuu seinällä, ikkunasta tulee pimeää valoa - sitteSynkkä taivasn muistan äkillisesti kaikki kadonneet valokuvat enkä tahdo nähdä niitä enää milloinkaan. Sokeus olisi minusta joskus ihanteellinen tila. Näkeminen on polttava Nemesis. Olisi helpottavaa huomata olevansa immuuni tuskalle ja elää kuin jokin sellainen, mikä ei elä.

Maailman laidalla ei ole mitään

eniten minä muistan kuinka suuret joukot kasaantuvat kivisiin satamiin ja suut, niistä tulee vihaista ja pelokasta marssilaulua tai rytmillistä ja jatkuvaa yhteisääntä, mutta minun on tunnustettava, että ihminen on aina kovin äkillisesti hyvin pieni ja vaikka mikä tahansa laiva kulkisi aina horisonttiinAava saakka ja pois asti, ei olisi suurempaa pienuutta kuin olla heitettynä hampaat suussa näiden yhteisten rakenteiden lattialle

sielusta saattaa kasvaa kirottu kukka, minä muistan ja olen varma, ja massojen purjehtiessa saman kaavun alla on kaikilla aina yhtä kylmä ja kysyvä katse, Jumalalla ei ole tässä asetelmassa leposijaa ja kun heidän kätensä ojentautuvat anovasti luisevat, verinaarmuiset sormet pystyssä, suut ammollaan ja alasti, minä olen pahoillani ja häpeän

kun veden laidan yli nousee kammottava kelmeä valo, ovat kaikki Totuuden Kirjat auki ja ne on nopeasti suljettava harrastetusta todellisuudesta, sitten kaikki ovatkin laivan kannella nahat luiden varassa roikkuen ja päämäärä leviää kaikkiin ilmansuuntiin ja ilmansuuntien väleihin kuin lattialle kaatunut verinen viini

minä, sanani on tahaton tahmea tahra, juoksen sormillani kavalasti kaikesta pois

Olkoot kaikki nälät ja janot pyhitettyjä kynsien raapiessa pakenevia selkiämme.

Eniten merkitystä on unohdetulla

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän.Vanavesi Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.


 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Muistoja ei ole oikeasti olemassa

 Eniten ääniä minä alan kuulla kun on aivan hiljaista ja on kuin savu hämärtäisi kaiken näettävän. Huoneen neljä varjoa alkavat vaihtaa ajatuksia tai ovat jollakin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään kielellä, joka ei ole mitään kieltä oikeastaan. Silloin minä nostan kädelläni kahvikupin huulilleni ja olen kuin en muistaisi mitään ja teeskentelen ajattelevani jotakin oleellista, mistä en ole itsekään selvillä eikä minun täydy.


 On tullut huoneeseen jonkinlainen olemisen haaksirikko ja raskaat ajopuut osuvat minun ruumiiseeni väkivaltaisesti. Suojaan itseäni kaikilla raajoillani kunnes huomaan, että olen eloton esine tai merkityksetön huonekalu ja kaikki tämä ponnistelu on niin turhaa.



 Otsaani pitkin valuu alaspäin kosteaa ja lämmintä verta, joka tuntuu minusta kylmältä. Kokoan kaikki pimeässä haparoidessani löytämäni kirjat suureksi pinoksi, kiipeän pinolle ja yritän tasapainoilla sen päällä ollakseni kastumatta, mutta sitten hajoavat ensin sormet ja varpaat, sitten käsivarret ja jalat ja koko rujo ruumis. Vakuuttuakseni tästä minä en tahdo nähdä minkään enkä kykene. Eniten merkitystä on kaikella sillä tärkeällä, mikä on minulta tällä tavoin saatu unohtumaan.

Paluu

 Kun me saavumme perille, meitä odotetaan. Joka puolella ympärillämme vilisee juhlapukeisia ihmisiä erilaisin juhlakaluin, kuten pillein, viirein ja lipuin varustettuina ja heidän vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa. Me olemme hämmentyneitä ja voimattomia, menemme ihmisten keskelle samalla meitä ei enää muisteta ja kaikkialla vallitsee nimeämätön ja pelottava juhla telttoineen ja torvineen ja juoksentelevine lapsineen, erilaisia juhlaruokia ja herkkuja on tarjolla kaikille hienosti katetuilla pöydillä ja ihmiset ovat meille tuntemattomia ja heidän silmänsä loistavat, mutta meidän eivät. Olemme tulleet vieraiksi ja viittamme ja hiuksemme valuvat voimattomina maata kohti. Seisomme keskellä etäisen naurun ja riemun merta tietämättä mistä olemme tulossa. Kivetymme paikoillemme ja kätemme riippuvat velttoina kupeillamme ja tunnemme, että emme ole valmiita mihinkään ja sininen taivas peittää meidät pimeydeltä.

Pienessä valossa 

  Astun huoneeseen ja olen yksin, mutta aivan helposti en siitä vakuutu, vaikka minulla onkin asiasta pikemminkin tieto kuin olettamus. Ääntä on, on musiikkia ilmassa on paljon viuluja ja jousia, oikeita huiluja vai vääriä, siitä en ole varma, Brandenburgilaiskonsertto ja sitten on kuin salamavalo leimahtaisi mikrosekunniksi ja paljastaisi kaiken, vaikka niin ei tietenkään oikeasti tapahdu. Sitten tulee nopeasti lämmin, unettaa.

 Varjoja on paljon ja paljon pieniä lamppuja - omituista ettei tässä asunnossa ole yhtään suurta lamppua; toki asia saattaa olla niinkin, että tässä asunnossa mikään lamppu ei voi näyttää suurelta, olla suuri. Se on tämän asunnon ominaispiirre - että täällä ei voi olla suuria valaisimia vaikka olisikin -,  jonka selvittämiseen minulla ei ole aikaa eikä laatua, mutta mitään oikeaa tekemistä minulla ei kyllä ole. Pientä ja hieman siivotonta, papereita on joissakin asennoissa ja kynän muste usein leviää papereille tahraten ne siniseksi, mikä on minusta kovin ruma väri kirjoitukselle, varsinkin jos yrittää kirjoittaa hyvin.

 On muistettava minne astuu ja on helppo muistaa minne menee jalka tai käsi kun kaikki on niin lähellä. Käsi liikkuu loivaa kaarta välittömästi sisääntulon jälkeen, vartalo kiertää mukana vain hivenen, pysyy jonkinlaisessa suorassa ja valmiissa asennossa suhteessa kaikkiin vaihtoehtoihinsa liikkua seinien välillä ja seinien eteen on laitettu hyllyt ja hyllyille kirjoja, käsi jatkaa kuitenkin kaarta seinien ja hyllyjen välikössä ja osuu vahingossa poimimaan yhdestä huonommasta hyllystä kirjan, jota en ole oikein ajatellut ja sitten on hetki etten juuri mitään muista.

 Istun milelläni kovin pitkään samassa asennossa ja pidän sitä hieman häpeällisenä piirteenä, vaikka kukaan ei ole näkemässä. Saattaa mentä tunteja, kun nostan kirjan ja lasken kirjan, ja taas, ummistan silmät ja on yö ja päivä, nostan ja lasken kirjan paperipinon päälle - voisi sanoa jopa, että aina yhtä huolimattomasti pöydälle kuivuneeksi perhoseksi ja ajattelen silmät kiinni, että olenko minä mukana oikeastaan missään, tai että onko olemassa jotakin, mikä jollakin tavoin havainnoisi puuttumiseni tai poissaolemiseni. Tulen siihen tulokseen, että tuoli, lehtiö ja kynä olisivat ikävissään jos niillä olisi tunteet, mutta on sulaa hulluutta puhua tästä koska varjot ovat jo alkaneet painaa ja valosta tulee säteisempi kun silmää alkaa väsymyksestä siristellä ja lampusta tulee tuhatpiikkinen tähti ja niitä on sitten useampi, joiden kanssa minä luen ja ajattelen ja menen musiikkiin ja uneen.