Blague macabre

tässä me siis makaamme polvilumpiot rikki vasaroituina, kykenemättä liikkumaan, yrittäen kyllä, käsien avulla oman rujon ruumiin raahaaminen onistuu joten kuten, meitä on täällä niin paljon että laskeminen on lähes toivoton tehtävä, josta luovuin jo kauan aikaa sitten, tämä paikka on suuri aukea jossa makaamme ja ryömimme, kenties pelto, jossa on viljelty jotakin minulle tuntematonta kasvia joskus kauan sitten, mutta se ei ole tässä tärkeää lainkaan, enemmän minä mietin kuinka linnut voivat laulaa kun me ryömimme maassa suoranaisessa kuolemanpelossa ja -vaarassa mustan hyytyneen veren tahrimina ja avunhuutomme eivät kuulu juuri minnekään koska kurkkumme ovat janosta käheät ja linnut pitävät suurta ääntä, voisin jopa vannoa ettei terveenkään miehen huuto kantaisi lintumyrskyn ääntelyn ylitse - ja itse linnut! ne vaanivat ruokojen seassa, emme ole nähneet yhtäkään paitsi vilaukselta, mutta en ole taipuvainen uskomaan linnut nähneiden kertomuksiin, uskon pikemminkin, että kyseessä ovat joukkohysterian perusmerkit vaikka minua pelottaa

näin minä siis raahaan rampaa ruumistani multaisin ja verisin kynsin suuntaan, joka ei todennäköisesti johda minnekään, verissä päin, verissä jaloin, verissä sormin, odotan että pitkänokkainen lintu tulee ja ottaa minulta silmät ja samoin kaikilta muilta rammoilta tällä pellolla ja laulaa sitten kylläisen, maskuliinisen laulun jonka kaltaisen vain olemassaolon taistelun voittanut eläin voi päästää, en näe kuinka voisimme auttaa toisiamme emmekä edes halua, haluamme elää ja pelastua tai sitten haluamme kuolla ja joutua kadotukseen sillä tämän täytyy olla hyvin makaaberi pila by gods