Huoneista

Epäjärjestyksessä liikenne etenee kaupungin katuja. Astun sisään huoneeseen, jossa en vielä ole, pyytelemättä, hiljaa. Aistiakseni ja tunnustellakseni tyhjyyden, jonka sitten täytän, on tärkeää tehdä tämä. Huoneet on tehty kuin valokuva-albumit: Sinun on silmäiltävä kaikki sivut hahmottaaksesi kokonaisuuden, sillä tämän kokonaisuuden luonne osoittautuu usein hyvinkin yllättäväksi - jokin satunnainen aukeama saattaa rikkoa muuten rauhallisen ja tasaisen materiaalin poikkeavuudellaan ja kompleksisuudellaan.

Huoneen järjestys on suoraan verrannollinen katsojan mielen epäjärjestykseen: Jos minä pidän huoneesta, se usein sisältää paljon mielenkiintoista materiaalia vaikkei olisikaan suoranaisesti siisti ja tyylikäs. Hyvä maku ei ole läheskään aina liian prameileva ja äärimmäisen harvoin se sisältää posliinia sekä kiiltäviä metalli- ja jalometalliesineitä, pikemminkin kirjoja, maalauksia ja lehtileikkeitä, joita arvostan henkilökohtaisesti huomattavasti korkeammalle kuin modernia tai jotakin uudelleentuotettua vanhaa tyylisuuntaa, joka pikemminkin vaivuttaa flegmaattisuudellaan uneen kuin piristää tai tekee olon kotoisaksi.

Tässä huoneessa on peili, jossa olen minä tässä huoneessa, ja sitten piironki, jossa on pöytätaso ja sen alla vetolaatikot ja päällä umpipuisin ovin suljettavat hyllyt. Pidän piirongista, vaikka sen puupinta onkin peitetty paksulla öljymaalilla ja vaikka huone on suorastaan mauton sekoitus uutta ja vanhaa tarpeellista - todellakin, tarpeellista tavaraa, joka on yritetty naamioida tarpeettomaksi ja kuin vahingossa unohdetuksi, kuten hajanainen kasa vanhoja sekä uusia aikakauslehtiä ja kirjoja, muoviset sälekaihtimet ikkunassa, laitostyylinen jalkalamppu, puoliksi kotoisan ja puoliksi laitosmaisen oloisia tuoleja...televisio lisävarusteineen ja edelleen kaikkeen aiempaan sopimaton pöytä.

Peilistä näen itseni enkä ole ikinä oppinut pitämään tästä huoneesta riittävän paljon voidakseni sanoa, että pidän siitä, vaikka itse asiassa se miellyttääkin minua jonkin verran. Tämä kaikki on kiusallista, menen siis peilin luokse - peili on pieni ja huomaamaton sinänsä, mutta riittävän suuri peilatakseen - minkä jälkeen minun on kohdattava itseni ajassa, nyt. Tuoksun olkani yli huomenelle ja sanon kättäpäivää kaikile tunnelmille, otatteko minut syliin oi ajan orjattaret ja masturboitteko kylmän katseeni tuleen? Minä yllätän itseni kuin varkaan toisen ihmisen puutarhasta ja päätän pysytellä ulkona tästä huoneesta, kuunnella autonmottorien sointuja sekä sitä, kuinka muutama lintu jatkuvasti laulaa. Tyytyväinen? En ylen.