Mitä kuoret kertovat

 Metsän puut ovat syli, jossa olen levännyt enemmän kuin kerran. Tänään päättelin olevani siluetti, samoin päättelin, että kaikki tietämäni on siluettia, yksikerroksista, pinnallista, ei väärää eikä siis harhaakaan, mutta ei myöskään aitoa, oliota sellaisena kuin se kokonaisuudessaan on.

Kuori(utu)maton muna on tosi vain tiettyyn pisteeseen saakka, sen sisällys on arvoitus ja kaikissa mahdollisuuksissaan täydempi ja kokonaisempi kuin se muna, jonka näemme.

 Näin metsän syli aukeaa. Kuinka sokeana olenkaan elänyt, mutta ennen kaikkea: Kuinka sokeana joudunkaan elämään ja vielä lopulta kuolemaan. Meillä on hallussamme lainalaisia struktuureja, ja näyttää usein ilmeisen loogiselta olettaa tunnettujen kerrosten takana piilevien vielä meille tuntemattomien kerrosten toistavan jo tunnettuja rakenteita koska nämä puolestaan näyttävät toistuvan lainalaisesti ja loogisesti meidän kyvyllemme ajatella. Muna on silti vain muna aina siihen hetkeen saakka kun se rikkoutuu, kuoriutuu tai paljastaa sisältönsä jollakin muulla tavalla. Nähdäkseni on hyödyllistä olettaa sen käyttäytyvän rikottaessa jollakin tuntemallamme tavalla, mutta siitä huolimatta me olemme tanssivat siluetit, paperinuket painiskelemassa näennäisen munaongelman parissa.

 On aina yhtä palkitsevaa edetä objektin struktuurissa tasolle, jota ei ole aiemmin nähty tai dokumentoitu, mutta merkitseekö yhden kuoren 'nahan alle pääseminen' mitään jos alta löytyy vain ääretön määrä samanlaisia itseään toistavia rakenteita. Schrödingerin kissa kokee kohtalonsa äärettömän monta kertaa siitä yhtään viisastumatta ja siitä edelleen viisastuttamatta kokeen tekijöitä, jotka ovat ikuisuuden näkökulmasta aina yhtä alkeellisella asteella. Lehdestä leikatulla paperinukella ei ole hääppöisiä mahdollisuuksia selvittää omaa tietoisuuttaan saati sitten oman paperimaailmansa rakennetta.